Sinuiksi kuoleman kanssa
Keskiajalla nunnaluostarin pihamaalla oli tyhjä hauta. Se ei muistuttanut vain Kristuksen ylösnousemuksesta. Se pani ohikulkijat miettimään elämän rajallisuutta: ennemmin tai myöhemmin haudataan meistä jokainen.
Tuo tieto innoitti minut jo lapsena etsimään lohtua pitkistä kävelyistä kauniilla hautausmailla. Omat mielenkuohuni asettuivat oikeaan kokoluokkaansa, kun luki hautakivien tekstejä. Kaikki nuo ihmiset ehtivät varmasti murehtia monenmoisia asioita. Mitä on murheista jäljellä nyt?
On kavereita, joita en saa mukaani kirkkomaille millään. He sanovat, etteivät halua miettiä mitään, mikä muistuttaa elämän päättymisestä.
Kukin toimii tyylillään, mutta lasteni en soisi liittyvän heihin. En halua, että heidän päivänsä menee pilalle aina, kun kuolema muistuttaa olemassaolostaan.
Yritän. Otan lapset mukaan hautausmaalenkeille. Kerron heille sukutarinat ihmisistä, joiden geenipalikoista heidätkin on rakennettu.
Kerron myös, että kaikkien on määrä kuolla. Kerron, mitä uskon tapahtuvan kuoleman jälkeen. Lapset kuuntelevat korvat höröllä.
Kun isoäitini tekee tajuttomana kuolemaa sairaalassa, vien ”lapsia pitää suojella vaikeilta asioilta” -vastalauseista huolimatta omani jättämään hänelle jäähyväiset. Hetki on kaunis.
Kun sukulaistyttö menehtyy vuoden ikäisenä vaikeaan sairauteen, lapseni suhtautuvat siihenkin tyyneydellä. En voi kuin ihmetellä ja ajatella, että niin sen kuuluukin mennä. Että jos lapsille vain antaa tilaisuuden, he kohtaavat kuolevaisuuden mutkattomasti, osana elämää.
Edesmenneen sukulaislapsen kuva on ja pysyy keittiön ovessa. Se auttaa meitä olemaan onnellisia siitä, mitä meillä on. Se on meidän avoin hautamme.
Jaa tämä artikkeli: