Sisko Latvus tutustui inkerinsuomalaisiin työskennellessään Pietarissa.
Sisäisesti Siperiassa
Sisko Latvus vie aikamatkalle inkerinsuomalaisten kohtaloihin.
Neuvostoliiton hajottua parikymmentä vuotta sitten filosofian maisteri Sisko Latvus muutti Pietariin, jossa hän toimi luterilaisen Marian kirkon tiedottajana.
— Muistan, kuinka ensimmäisenä vuonna joulukirkossa Pietarissa muuan noin 80-vuotias mies sanoi, että miut tehtiin kulakiks. Se oli Stalinin nimitys maanviljelijöistä, jotka vastustivat maatalouden kollektivisointia. Siinä yhdessä sanassa oli vanhan miehen esittely ja elämäkerta, kokonainen elämänkohtalo.
Neuvostoliiton aikoina pioneerikasvatus oli lapsille ainoa tie elämässä eteenpäin. Vain jotkut harvat kristityt jättäytyivät tietoisesti järjestelmän ulkopuolelle. Se tiesi yleensä vaikeuksia.
— Toisen maailmansodan aikana totalitaariset valtiot Saksa ja Neuvostoliitto taistelivat keskenään. Sellaisen sekasorron keskellä nuorten ihmisten oli varmasti vaikea löytää itselleen identiteetti.
Täpärä selviytyminen
Inkerinsuomalaisten elämänvaiheet olivat Neuvostoliitossa raskaat.
— On vaikea ymmärtää, kuinka ihmiset selvisivät ehjin nahoin sorrosta ja siitä, että omaisia oli tapettu. Kuitenkin monet vanhat ihmiset, joita tapasin Pietarissa, suhtautuivat tyynesti menneisyyteen. He osasivat olla jopa kiitollisia. Monet kuulivat omaistensa kohtaloista vasta 1990-luvulla.
Siitä, että ihmisiä joutui Siperiaan, Sisko Latvus oli tiennyt pitkään.
— Pelkäsin lapsena Siperiaa. Se oli läsnä tunteissa ja ilmapiirissä. Lapsuudessani muistettiin hyvin, että Siperia oli ollut vuosisatojen ajan karkotus- ja rangaistuspaikka. Aika hilkulla oli, ettemme mekin joutuneet Siperiaan.
— Isäni oli upseerina sodassa. Olen laskenut, että sain alkuni juhannuksena 1944. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto esitti Suomelle uhkavaatimuksen. Suomi oli alakynnessä. Varmaan niistä ajoista vanhempiini jäi pelko. Oli siinä ja siinä, että selvisimme länteen.
Sisko Latvuksen sukujuuret ovat Jaakkimassa Karjalassa. Hän syntyi evakossa Närpiössä maaliskuussa 1945.
Kertomus alkaa tutuilta kulmilta
Esikoiskirjansa Saviminä (WSOY 1965) Sisko Latvus julkaisi ollessaan 20-vuotias kotimaisen kirjallisuuden opiskelija. Kirjoja on ilmestynyt myöhemminkin. Tosin välillä perhe ja työ veivät kaiken ajan.
— Kun jäin eläkkeelle 2009, ajattelin, että nyt jos koskaan voisin tehdä sen sisäisen matkan Siperiaan, joka aikoinaan jäi tekemättä.
Mielessä alkoi hahmottua kertomus 13-vuotiaasta Paavosta, joka Leningradin piirityksen aikana joutui lähtemään perheensä kanssa kauas Jeniseille. Kertomus on fiktiota, mutta monet yksityiskohdat pitävät paikkansa: tynnyreiden valmistus, äidin paleltuneet varpaat, isän kuolema.
— Kertomus alkaa niiltä nurkilta, joilla asuin Pietarissa. Myös venäläinen puhetapa jäi mieleeni. Huomasin jälkikäteen, että jopa Jenisein varrelle kuvittelemani lakkautettu luostari on ollut oikeasti olemassa.
Kaukana omalta maalta -kirja ilmestyi tänä syksynä ja oli Finlandia Junior 2011 -ehdokas.
— Raja nuorten ja aikuisten kirjojen välillä on häilyvä. Luin itse Tuntematonta sotilasta 12–13-vuotiaana. Toivon lukijoikseni nuoria, mutta aiheensa puolesta kirja voi hyvinkin kiinnostaa myös mummoja.
Lisäksi Latvus toivoo, että romaani voisi toimia Suomeen paluumuuttajina tulleiden 20 000–30 000 inkerinsuomalaisen muistina.
— Monellakaan heistä ei ole lähellä isovanhempia kertomassa perheen vaiheista. Kuitenkin ne ovat tärkeä osa identiteettiä.
Jaa tämä artikkeli: