— Kalliossa ja Alppilassa käytiin keväällä 1918 kovia taisteluja. Lähistön asukkaat hakeutuivat silloin turvaan Diakonissalaitoksen kirkkoon, kertoo Elisabet Aho kirjansa tapahtumapaikoista.
Sisar sisällissodan pyörteissä
Elisabet Ahon uudessa historiallisessa romaanissa päähenkilö on diakonissa.
Kun Elisabet Aho oli pieni tyttö, näkyi Alppilan Diakonissalaitos kauas Töölönlahden toiselle puolen. Korkeilla kallioilla seisovissa punatiilisissä rakennuksissa oli jotain salaperäistä.
— Muistan diakonissat, jotka kulkivat kaupungilla vielä 1960-luvulla diakonissan asussa. Heillä oli pitkät hameet ja pitsireunuksella koristellut valkoiset myssyt, joiden nauhat oli solmittu rusetiksi leuan alle, Aho kuvailee.
Vierailtuaan myöhemmin Diakonissalaitoksen museossa Aho alkoi hahmotella mielessään kirjaa, joka kertoisi diakonissoista. Aho oli kiinnostunut myös siitä, mitä Helsingissä tapahtui vuonna 1918, kun punaiset ja valkoiset kävivät taisteluja.
Sisällissodan aikana monet Kallion asukkaat hakeutuivat turvaan Diakonissalaitoksen kirkkoon, missä heille jaettiin myös ruokaa. Vaikka pihan yli vaihdettiin laukauksia, sisaret auttoivat loukkaantuneita.
Särmikkäitä persoonia
Sisar-teoksen (Otava 2011) päähenkilö on Ellen, josta tulee diakonissa ei niinkään kutsumuksen vaan enemmän sattuman ja itsensä etsimisen kautta.
— Suuri osa entisajan diakonissoista tunsi varmaan kutsumusta hoitotyöhön. Monella oli taustalla uskonnollinen vakaumus. Diakonissaksi ryhtyminen ei kuitenkaan aina ollut niin suunnitelmallista. Joukossa oli myös naisia, jotka olivat jo kouluttautuneet muuhun työhön, kuten opettajiksi, Elisabet Aho kertoo.
— Kaikki sisaret eivät suinkaan olleet hartaita ja hiljaisia. Joukossa oli myös tosi värikkäitä ja särmikkäitä persoonia. Sieltä löytyvät kaikki inhimilliset piirteet. Yhteistä sisarille oli se, että he omistautuivat hätää kärsivien auttamiseen.
Diakonissan tien alku oppilasharjoittelijana oli vaativaa. Työtä riitti aamusta iltaan.
— Mitään työtä ei saanut halveksia. Siinä kasvatettiin luonnetta ja nöyryyttä, Aho pohtii.
Diakonissa ei voinut olla naimisissa, mutta jos hän tapasi sopivan miesehdokkaan, saattoi hän luopua diakonissan työstä. Naimattomuus liittyi työhön omistautumiseen. Sisaret myös asuivat omassa yhteisössään. Sisarkotijärjestelmä lakkautettiin vuonna 1959.
Hätä ei lopu
Nykyään Elisabet Aho katselee Kallion ja Alppilan maisemia hiukan eri silmällä kuin aikaisemmin. Hän siirtyy ajassa taaksepäin ja näkee Diakonissalaitoksen, jonka perunapellot sijaitsivat nykyisen Helsinginkadun vaiheilla. Silloin elettiin vielä omavaraistaloudessa ja pihapiirissä asteli niin kanoja kuin porsaita.
Kirjansa alkulehdelle Aho on kirjannut vuonna 1924 kuolleen sisar Lina Snellmanin ajatuksen: ”Maailma on muuttunut, mutta ihmisen hätä ei ole loppunut.”
Lina Snellman oli Diakonissalaitoksen pitkäaikainen johtajatar, joka ansioitui myös hoitotyön oppikirjojen tekijänä. Koska oppikirjoja ei ollut saatavilla, Snellman kirjoitti ensimmäiset kirjat itse. Hänen henkilöhahmonsa esiintyy myös Sisar-romaanissa.
— Diakonissat olivat Suomen ensimmäisiä koulutettuja sairaanhoitajia, Aho muistuttaa.
Aurora Karamzin perusti Helsingin Diakonissalaitoksen vaikeana katovuonna 1867, jolloin kerjäläiset vaelsivat kaupunkeihin ja kulkutaudit olivat arkipäivää.
Jaa tämä artikkeli: