Siunaus kantaa
Minulle toivotetaan siunausta. Mitä se tarkoittaa – siunaako Jumala, kun vain pyydän? Teksti Minna-Sisko Mäkinen Kuva Hans Eiskonen
Kelluminen Kuolleessa meressä on ainutlaatuinen kokemus. Tottuneet Israelin-kävijät osaavat nauttia siitä, mutta kokemattomat tarvitsevat luottamusta. Suolapitoinen vesi kantaa, jos siihen osaa laskeutua. On etsittävä sellainen olotila, jossa voi ottaa mahdollisimman rennosti ja vain antaa veden kannatella.
Siunauksessa lienee jotain samaa kuin vedessä – siunaus kantaa. Kun eri-ikäisiltä ihmisiltä kysyttiin, mitä siunaus heille merkitsee, useiden vastaus liittyi juuri siunauksen kantokykyyn. Kun he katsoivat elämää taaksepäin, he näkivät siinä jonkinlaisen juonen. Vaikeista ajoista on menty eteenpäin. Mutkia ei ole väännetty suoriksi, mutta tie on jatkunut niiden takana. On saatu voimia, toivoa, uutta näköalaa. Se merkitsi ihmisille siunausta.
Siunauksen täytyy silti olla vielä jotain enemmän.
Kristillisen perinteen mukaisesti kirkko siunaa jäseniään eri elämäntilanteissa: syntymä ja kaste, konfirmaatio, avioliitto ja kuolema. Harvoiksi jäävät ne vanhemmat, joiden silmäkulma ei kostu pienten ekaluokkalaisten siunaamistilaisuudessa. Silloin rukoillaan, että Jumalan siunaus kantaisi lasta paitsi koulutielle myös koko elämään.
Elävien ja kasvavien olentojen lisäksi kodeille, rakennuksille ja esineille pyydetään siunausta. Maaseudulla voidaan siunata kylvö ja sato, maan hedelmät. Siunauksella ikään kuin etsitään varjelusta ja vahvempaa suojaa hauraan elämän turvaksi.
Siunauksesta voidaan myös kiistellä. Vanha testamentti kertoo Iisakista, joka kuolevana miehenä halusi siunata vanhimman poikansa Eesaun. Nuorimmainen poika Jaakob huijasi kuitenkin siunauksen itselleen joutuen sisäiseen omantunnon painiin, joka vasta vuosien päästä päättyi sovintoon.
Uuden testamentin puolella tavataan Jeesus, joka siunasi ihmisiä kaikkialla missä liikkui, vaikka sen ajan hurskaat epäilivätkin siunattavien moraalista sopivuutta. Jeesus siunasi syrjäytyneitä, huonoa elämää viettäneitä ja spitaalisia, joita muut eivät halunneet joukkoonsa.
Ketä Jumala sitten siunaa? Aihe on kirkolle aina ajankohtainen. Teologi Ilkka Wiio kiteytti pohdintansa parin vuoden takaisessa blogissaan tiukkaan kysymykseen: ”Onko Jumalan siunaus sidottu ihmisen moraaliseen kelvollisuuteen vai Kristuksen sovitustyöhön?”
Tavalliselle, Jumalaa etsivälle ihmiselle kysymykseen on vain yksi vastaus: jos Jumala siunaa ihmisiä kelpoisuuden perusteella, ei siunauksen saajia riitä jonoksi asti.
Ainoa mahdollisuus on turvautua kelvottomana Kristuksen sovitustyöhön ja uskaltaa pyytää siunausta myös omaan elämään.
Siunauksella on pysyvää nostetta kaikenlaisten onnenoppien keskellä. Mutta vielä tämäkään ei avaa riittävästi siunauksen koko ajatusta. Mitä se on ihmisen elämässä? Miltä siunaus tuntuu, maistuu ja näyttää? Jos se on vain maallista hyvää, mihin enää tarvitaan Jumalaa?
Kun elämässä on rakkautta, läheisyyttä ja luottamusta, siunaus tuntuu konkreettiselta. Kristillisen käsityksen mukaan siunaus on Jumalan läsnäoloa ja huolenpitoa.
Ristinteologian mukaisesti Jumalan siunaus voi kuitenkin olla läsnä myös ahdistuksen, kärsimyksen ja kuoleman hetkellä. ”Siunaus tulee tietoisuuteemme silloin, kun avaudumme näkemään asioissa enemmän kuin välittömästi läsnä olevan ajallisen merkityksen”, valottaa kirkon ja uskon sanasto Aamenesta Öylättiin.
Nyt aletaan lähestyä sitä, mikä erottaa siunauksen kaikesta muusta hyvästä – varsinkin silkasta onnesta ja puhtaasta maallisesta menestyksestä.
Jos menestys olisi samaa kuin siunaus, suurin osa maailman ihmisistä eläisi ilman sitä. Tällöin vain paksu kukkaro tai lämmin ateria toimisivat Jumalan hyvyyden merkkeinä. Silti jokainen toivoo elämäänsä hyväksyntää, arvostusta ja olosuhteita, joissa on mahdollista elää.
Menestystä saa toki Raamatun mukaan rukoilla. Pienoinen käsitysten ero saattaa tulla vastaan siinä, jos ihmiset mittaavat menestystä eri mittarilla kuin Jumala: rahan ja vallan tuoma turvallisuus vastaan Jumalan antama sisäinen rauha ja toivo.
Monet pitävät konkreettisena siunauksena lasten tai lastenlasten syntymää ja kasvamista yhdessä heidän kanssaan. Siunausta voidaan kokea työtehtävissä, ihmissuhteissa tai ystävien kesken, kun saadaan uusia voimia yhteisistä hetkistä. Jollekulle siunaus merkitsee hyvin nukuttua yötä, toiselle vaikean asian ratkeamista, kolmannelle jokapäiväistä leipää. Siunaus voi näkyä ulkonaisena menestyksenä, mutta syvimmältään sen olemus on vielä jotain muuta.
”Kun rukoilemme rauhaa ja menestystä, jätämme tulevaisuutemme Jumalan haltuun. Hän itse siunaa meidät”, rohkaisi piispa Eero Huovinen uudenvuodenpuheessaan 2000-luvun alussa. ”Aivan kuin luonnon ja elämän tulevaisuus on riippuvainen veden kiertokulusta, myös meidän tulevaisuutemme riippuu siunauksen kiertokulusta, siitä, että Jumala siunaa, että me kiitämme siunauksesta ja annamme sen edelleen toisillemme”, on arkkipiispa John Vikström sanonut.
Kun siis rukoilee elämäänsä siunausta, on uskallettava samalla jättää ovi avoimeksi ja odottaa, miten Jumala pyyntöön vastaa. Pelkkä tulevaisuuden siunauksien odottaminen vie mielekkyyttä tästä päivästä, sillä siunauksen salaisuuteen liittyy myös hetkessä elämisen pyhä huolettomuus. Annetaan asioiden tulla ja mennä kaikessa rauhassa. Otetaan vastaan pienten asioiden siunaus: ystävällinen sana, tyytyväinen hetki, tuntemattoman hymy.
Jos Jumala on luvannut olla kanssani elämäni jokaisena päivänä, eikö huonompaankin päivään sisälly silloin siunaus? Siinä tapauksessa voin alkaa nauttia Jumalan läsnäolon lupauksesta tässä ja nyt.
Siunauksen toivottaminen toiselle ei siis ole ihan pieni asia. Se ei ole pelkkä sanonta tai kaunis tapa. Nykyajan elämänhallintaoppaiden keskellä siunaus edustaa pysyväistä hyvää, siksi sen toivottaminen ja pyytäminen on tarpeen.
Virikkeenä käytetty:
Ruth Burgess: Pieni siunausten kirja. Kirjapaja 2002.
Sinua siunata tahdon. Siunauksia, rukouksia ja ajatelmia kristinuskon vuosituhansien varrelta.
SLEY-kirjat 2002.
Anthony de Mello: Havahtuminen. Otava 2009.
Aamenesta Öylättiin. Kirkon ja uskon sanasto.
www.evl.fi/sanasto
Jaa tämä artikkeli: