— Näön menetyksen jälkeen elämä jatkuu, tietää Maarit Hedman.
Siveltiminä sormet
Maarit Hedman löysi sisäiset värinsä.
Maarit Hedman sokeutui 14 vuotta sitten. Kaksi vuotta aikaisemmin hän oli menettänyt näön vasemmasta silmästään MS-taudin aiheuttaman näköhermotulehduksen seurauksena.
— Näin kuitenkin yhdelläkin silmällä ja jatkoin työssäni kuvaamataidon opettajana. Pärjäsin ihan hyvin enkä koskaan halunnut edes ajatella, että toinenkin silmä voisi sokeutua.
Myös oikeassa silmässä oli vuosikausia näköhermon tulehduksia, mutta näkö palautui aina, kun tulehdus hävisi.
Sitten tuli se viimeinen tulehdus, joka kyllä parani, mutta näkö meni lopullisesti muutamassa päivässä.
Suonsilmästä tienhaaraan
Sokeutuminen oli kova kriisi.
— Tuntui, että kaikki meni. Meni ammatti ja maalaaminen, jota rakastin.
Maarit Hedman muistaa ensimmäisistä kuukausista vain vähän.
— Se oli pelkkää selviytymistä. Syömisessä ja peseytymisessä oli tarpeeksi. Ruoka ei enää maistunut, liikkuminen oli vaikeaa ja harmit ja pettymykset jokapäiväisiä. Miksi-kysymykset vaivasivat pitkään.
Kun Hedman tunsi olevansa kaulaansa myöten mustassa suossa, hänelle tuli voimakas visuaalinen mielikuva, että hän on tienristeyksessä.
— Oli tasan kaksi vaihtoehtoa. Toinen tie vei paikalleen jäämiseen, katkeroitumiseen ja menetyksen miettimiseen. Toinen vei katsomaan, mitä elämällä on annettavana. Valinta oli helppo, Hedman kuvailee.
Hän hakeutui Näkövammaisten Keskusliiton kuntoutukseen.
— Sain apua arkeen ja tajusin, etten ole yksin. Oli muitakin, jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa.
Seuraavana kesänä syntyi tytär.
— Enää en voinutkaan miettiä vain itseäni. Elämä jatkui ja pikkuhiljaa elämänpiirini laajeni, Hedman kertoo.
Vapauttava vahinko
Taiteen menettämistä Maarit Hedman suri kovasti. Hän yritti maalata pensselillä, kuten oli aikaisemminkin tehnyt.
— Sehän oli ihan hullua, kun en edes tiennyt, oliko pensselissä väriä, jos en kokeillut käsillä, Hedman puuskahtaa.
Myös väripurkkeja piti haparoida. Kerran hän vahingossa tökkäsi sormensa purkkiin ja ne kastuivat väriin.
— Sillä hetkellä löysin tuntevat siveltimet. Mikä löytö!
Hedman alkoi maalata sormillaan. Hän ei näe värejä, mutta muistaa ne ja katselee niitä ja teoksiaan sielunsa silmin.
Sokeutumisen jälkeisiin tauluihin puhkesi runsas värien maailma ja niihin syntyi runoja.
Hedmanilla on ollut useita näyttelyitä. Yksi huippukohta oli Kiasmassa vuonna 2005, jolloin hän maalasi viikon ajan Polte-teosta kontaktissa yleisön kanssa. Nyt hänen maalauksiaan on esillä Joensuussa ja vuodentakainen Katseen takana -yhteisprojekti valokuvaaja Leena Louhivaaran kanssa on menossa Kotkaan.
Maalaamisen vapautuminen toi mukanaan myös uusia entiseen ammattiin liittyviä mahdollisuuksia. Hedman alkoi pitää taidekursseja ja taideterapiapainotteisia ryhmiä näkövammaisille sekä kouluttaa taidemuseoiden henkilökuntaa ja taideopettajia erityisryhmien kohtaamiseen.
Siivu elämästä
Maarit Hedman kokee näön menetyksen tuoneen elämäänsä syvempää ymmärtämystä.
— Vaikka kaipaan näkemistä joka päivä, olen kääntänyt kammottavan menetyksen kokemukseksi, joka auttaa ymmärtämään ihmisiä vaikeissa tilanteissa. Minun on yhä helppo palauttaa omat tuskalliset ajat mieleeni ja samaistua ryhmäläisten tunteisiin ja heidän avuntarpeeseensa.
Tänä syksynä Hedman vetää kahta vertaistukiryhmää pääkaupunkiseudun näkövammaisille yhdessä diakonissa Tarja Huttusen kanssa.
Viime syksynä aloittanut Näkökulma-ryhmä kokoontuu ensi viikolla ja jatkaa kerran kuukaudessa. Uusi ryhmä Näkö menee — mitä jää? hiljattain näkönsä menettäneille aloittaa marraskuussa viikoittaisena. Molemmat ryhmät kokoontuvat Espoossa.
Hedman on itse saanut tukea perheeltään ja ystäviltään. Tärkeänä hän pitää myös saman kokeneiden antamaa kannustusta.
— Minulle oli aikanaan suuri huojennus, kun aloin saada apua ja vertaistukea. Tajusin voivani elää lähes normaalia arkea ja elämää. Vamma on toki mukana, mutta se on vain yksi siivu elämäni kakusta. On niin paljon, mitä voi tehdä ja mistä nauttia.
Näkökulma-ryhmä ke 5.9. klo 13 Espoon seurakuntayhtymän tiloissa (Kirkkokatu 1)
Jaa tämä artikkeli: