Turvattomuuden tunne. Sodan kokeneet sukupolvet rakensivat hyvinvointivaltiota, joka turvaa myös heikoimmassa osassa olevien tarpeita. Nyt uudet sukupolvet purkavat sitä. – Uusille sukupolville tuotetaan samaa turvattomuuden kokemusta, jota sodan käyneet ovat saaneet kokea. Tunnekokemus jatkuvasta varuillaan olemisesta muistuttaa näillä sukupolvilla toisistaan, Sari Näre sanoo.
Sodan jäljet
Suomalaiset eivät ole selviytyneet sotien jättämistä arvista.
Teksti Tommi Sarlin
Kuva Sirpa Päivinen
Lapsena Sari Näre näki painajaista, jossa pommikoneet lentävät yli taivaan. Vasta myöhemmin hänelle selvisi, että hänen isänsä palveli sotilaspoikana Turun ilmatorjunnassa.
– En muista, että isä olisi koskaan puhunut minulle sodasta. Olen saattanut kuulla aikuisten puhuvan pommituksista. Ehkäpä näin unta siitä, miten isä oli nähnyt pommikoneiden liitävän kattojen yli, Sari Näre arvelee.
Näreen äiti jäi sotaorvoksi, kun äidinisä kuoli talvisodan lopussa, ja äidinäiti menehtyi seuraavana kesänä. Seitsenhenkinen sisarusparvi joutui jättämään perheen maatilan, ja heidät sijoitettiin eri perheisiin. Lasten omaisuuden kohtalo on edelleen epäselvä.
– Äitini ei koskaan puhunut tästä, vaikka kyseessä oli petos, Sari Näre sanoo.
– Yhteiskunta ei suojannut heikoimpiaan vaan antoi vahvempien viedä heidän perintöään. Valtiokin kävi pakkolunastamassa sotaorpojen maita.
– Lasten heitteillejätössä näkyy suomalaisen kulttuurin kylmä syvärakenne, jota sota-ajat ovat pahentaneet, Näre sanoo.
Näre on valtiotieteen tohtori ja dosentti, joka on tutkinut vuosia lasten, nuorten ja naisten sotatraumoja. Häneltä, Jenni Kirveeltä, Ville Kivimäeltä, Oula Silvennoiselta ja Tuomas Teporalta ilmestyy pian kirja Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus.
Arvet arastavat edelleen
Suomen viimeksi käymien sotien aiheuttamat arvet arastavat monissa perheissä. Suomalaisessa yhteiskunnassa on jatkuva pakko tehdä muutoksia työssä ja ihmissuhteissa. Tämä voi olla Sari Näreen mukaan osoitus siitä, miten sota-ajan tunneilmasto vaikuttaa vielä tänään.
Sota on jatkuvaa liikettä, yllättäviä käänteitä ja menetyksiä. Sodassa joudutaan sopeutumaan jatkuvasti uusiin olosuhteisiin. Turvattomuus on arkea. Sotien tunneilmasto saattaa siirtyä sukupolvelta toiselle. Jos esimerkiksi uhan kokemus on lapsuudessa vallitseva tunne, ihminen saattaa kokea sen aikuisenakin normaalina tilana.
– Esimerkiksi työelämässä tuotetaan jatkuvasti turhaa muutosta, josta ei välttämättä ole hyötyä. Muutospakolla tuotetaan seuraavalle sukupolvelle sitä samaa kokemusta, mitä itse on jouduttu sodassa kokemaan, Näre arvelee.
Pakotettu muutos näkyy esimerkiksi siinä, että hallitus leikkaa lapsilisiä ja lasten kotihoidontukia.
– Perheitä ajetaan kaaokseen. Nämä ovat turhia muutoksia, joiden taloudelliset vaikutukset ovat epäselviä. Toivon, että tämä hallitus kaatuu, jos se ei pysty perumaan lapsiperheiden elämän kurjistamista.
Lapset työnsivät tarpeensa sivuun
Puuttuva vanhemmuus yhdistää suomalaisia perheitä sukupolvesta toiseen. Sodassa ja sen jälkeen vanhempien voimavarat oli sidottu selviytymiseen. Sota-ajan lapset joutuivat työntämään omia tarpeitaan ja tunteitaan sivuun, jotta he eivät olisi kuormittaneet jo ennestään raskautettuja vanhempiaan. Lapsia ei liiemmin lohdutettu, ja monet lapset lakkasivat kokonaan itkemästä.
– Lapsuudessaan lohdutusta vaille jääneet ovat tunnetasolla usein kaukana myös omista lapsistaan, Näre sanoo.
Vanhempien poissaolon teema toistuu 1970-luvun avainkaulalasten elämässä. Tänään työelämä imee vanhemmat niin kiinteästi töihin, että se voi haurastuttaa lasten ja aikuisten tunnesiteitä.
– Eräänlainen tunnekylmyys on vaivannut suomalaisten kotikasvatusta, mitä sota-ajat ovat syventäneet, Näre sanoo.
Esimerkiksi arkkiatri Arvo Ylppö edisti tätä ohjeellaan, jonka mukaan vauvaa piti syöttää neljän tunnin välein riippumatta siitä, itkikö vauva syöttövälin aikana vai ei.
– Kun vauvan itkuun ei vastattu, lapsi oppi olemaan vetoamatta tunteisiin ja sopeutui ulkoisiin ehtoihin. Tarpeita sivuuttamalla lasta karaistiin toimimaan omillaan mahdollisimman nuorena, Sari Näre sanoo.
Lohdutusta ei pyydetty
Sota-ajan perheissä vaiettiin usein menetyksistä, eikä kipeitä asioita käsitelty. Avun ja lohdutuksen pyytämistä vältettiin, ja yksin pärjäämisestä tuli lähes pakko.
Monen naisen sota vasta alkoi, kun kotiin palannut veteraani oireili fyysisiä ja psyykkisiä vammojaan. Veteraanit käsittelivät sotakokemuksiaan usein ryyppäämällä ja pelaamalla. Osa kipuili masennuksen kanssa, osa käyttäytyi aggressiivisesti. Post-traumaattisesta stressistä ryhdyttiin puhumaan vasta Vietnamin sodan jälkeen.
Perheneuvonta oli aikaansa edellä
Kirkon perheneuvonta perustettiin auttamaan sodasta toipuvia perheitä.
– Perheneuvonnan panos oli tuohon aikaan edistyksellistä. Perheneuvonnassa pystyttiin käsittelemään sellaisia asioita, joita muuten säilöttiin vain kodin seinien sisälle. Monet joutuivat lähiyhteisössään myös täydellisen hylkäämisen kohteeksi, jolloin ulkopuolinen apu oli tarpeen, Näre sanoo.
Sotien haavojen hoitamattomuus on jättänyt jälkeensä häpeää ja syyllisyyttä, joka ulottuu helposti sukupolvien yli.
–Jälkipolvien tehtäväksi jää yrittää päästä pois tunteiden säilöjän roolista.
Jaa tämä artikkeli: