Vaiennut viulu. Jokaisesta soittajasta ei tule solistia eikä edes ammattimuusikkoa, mutta harmillista on sekin, jos soittoharrastus jää kokonaan sivuun. Kuva: David Redfern/Hulton Archive
Soita vanhalle soittokaverille!
Musiikinharrastajat elävät pitempään ja terveempinä kuin muut. Miksi siis monen aikuisen soitin pölyttyy kaapissa?
Kun muusikko, viulunsoitonopettaja Sanna Salmenkallio kävelee kaupungin kaduilla, tuon tuosta tulee vastaan joku entinen oppilas, joka huokaa, että ”olisi ihanaa soittaa, mutta yksin en saa aloitettua.”
– Aikuisetkin tarvitsevat arkeensa silkkaa lapsen iloa, jota soittaminen parhaimmillaan tuo. Sillä voi heittäytyä järjen maailmasta tunteen vietäväksi ilman ikäviä sivuvaikutuksia, Sanna Salmenkallio toteaa.
Suomen musiikkiopistoissa opiskelee tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria. He kulkevat nuottikassin kanssa musiikkiopistolle pari kertaa viikossa, harjoittelevat päivittäin ja viettävät hauskoja hetkiä orkesterissa.
Ennen pitkää ahkera harrastaja saa käteensä musiikkiopiston päättötodistuksen, soittaa viimeisen konserttinsa ja vilkuttaa hyvästiksi opettajalle ja soittokavereille. Muutama prosentti päätyy jatkamaan ammattimuusikon opintoihin, muilla alkavat muut kiireet – ja soitto päättyy kuin seinään.
– Tässä maassa on valtava taitavien mutta hiljaisten reservimuusikoiden joukko. Heillä olisi valmiudet ilahduttaa soitolla sekä itseään että läheisiään, mutta kynnys tuntuu olevan korkealla, Salmenkallio sanoo.
Ruuhkavuosia elävälle aikuiselle saattaa arki-iltoina säännöllisesti harjoitteleva kuoro tai harrastajaorkesteri olla liian raskas sitoumus. Mikä siis estää kokoamasta vanhan kvartetin kasaan ja musisoimasta silloin kun ehtii? Sanna Salmenkallion mielestä keskeinen syy tähän on, että moni tarvitsisi pientä tukea ja tuuppausta soiton käynnistämiseksi vuosien jälkeen. Sosiaalinen media voisi tulla avuksi vanhojen ja uusien soittokavereiden löytämisessä.
– Soittaminen voisi olla tavoitteellista vaikka niin, että joku kasaisi kamarimusiikkiyhtyeen joka harjoittelisi muutaman kappaleen esimerkiksi lapsen ristiäisiin tai muihin perhejuhliin. Käyntiin päästäkseen tällainen porukka tarvitsisi usein muutaman tunnin ammattilaisen ohjausta, Salmenkallio ideoi.
Useimmissa musiikkiopistoissa ei nykyisen järjestelmän puitteissa ole mahdollisuuksia aikuistuneiden oppilaiden ohjaamiseen. Musiikkiopistot ovat riippuvaisia julkisesta tuesta, joka on suunnattu ensisijaisesti lasten ja nuorten opettamiseen. Aikuisten opettamiseen ei ole voimavaroja.
Helsingin Konservatorion avoin osasto tarjoaa opetuspaketteja aikuisille ikään ja taitotasoon katsomatta. Yhteiskunta ei tue musiikkiopistoissa järjestettävää avointa opetusta lainkaan, minkä seurauksena soittotuntien hinnat ovat verraten korkeat. Silti opetuksella on kysyntää ja tunneilla on käynyt paitsi yksittäisiä oppilaita, myös kokonaisia yhtyeitä.
– Kysymys aikuisten soitonopiskelun tukemisesta ja mahdollisuuksien laajentamisesta on toivottavasti nousemassa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Musiikilla kun on niin suuri vaikutus ihmisten henkiseen hyvinvointiin, arvioi Helsingin konservatorion rehtori Rea Warme.
Toinen syy olla tarttumatta soittimeen löytyy Sanna Salmenkallion mielestä soittajan korvien välistä.
– Pitkälle edistyneissä soitto-opinnoissa käytetään paljon aikaa ja energiaa täydellisen saundin hiomiseen ja sellaisen vaatimus jää mieleen kytemään. Mitä pitempi aika aktiivisesta harjoittelusta on, sitä enemmän ihmisiä hirvittää edes kokeilla. Mutta kyllä se taito sieltä vähitellen palaa, Salmenkallio vakuuttaa.
Hän muistuttaa, että sana amatööri tulee latinan rakastamista tarkoittavasta verbistä.
– Rakkaus musiikkiin on riittävä syy musisoida, vaikka taito olisi puutteellinenkin. Amatöörien musisoinnissa säilyy jokin sellainen sisäisen palon ulottuvuus, joka voi joutua ammattilaisilta hukkaan, kun soittoon yhdistyvät leivän hankkimisen paineet.
Kotien kilpavarustelu voi sekin nostaa kynnystä koota nuoruusaikaiset soittokaverit yhteen. Länsi-Helsingin musiikkiopiston rehtori Riitta Poutanen muistelee omaa lapsuuttaan, jolloin hän nukahti lauantai-iltaisin olohuoneen sohvalle kotikonsertin säveliin, kun vanhemmat musisoivat yhdessä ystäviensä kanssa.
– Se oli niin mutkatonta aikaa. Äiti toi pöytään kahvia ja pullaa ja sitten soitettiin. Nykyisin kyläilykulttuuri on mennyt hienoksi ja mutkikkaaksi. Ihmiset kokevat, että heillä pitää olla sisutuslehtien mallin mukaiset ruoat, viinit ja kattaukset ja koti tiptop ennen kuin vieraita voi kutsua. Rohkaisen ihmisiä laittamaan tällaiset vaatimukset sivuun ja järjestämään musiikkihetkiä kodeissaan, Riitta Poutanen sanoo.
10. Kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu ratkeaa 2.12. Finlandiatalossa.
Kommentti:
Kun aloitin koulun, minulle hankittiin piano ja soitonopettaja. Meillä kävi kerran viikossa villamyssypäinen täti, jonka tekohampaat lonksuivat hassusti. Hän antoi läksyjä Aaronin pianokoulusta.
Minua pidettiin musikaalisena, ja mielessä kimmelsi haave tähteydestä. En vain löytänyt itsekuria harjoitteluun. Perheeni kyllä kannusti, mutta ei osannut auttaa harjoittelussa. Se oli liian yksinäistä puuhaa.
Teini-iässä soitto vaihtui lauluun ja lopulta sekin jäi. Se tavallinen tarina ja tarinan jatkokin: aikuisena olen surrut vähäistä soittotaitoani.
Niinpä olen ohjannut omia lapsiani toisin. He soittavat musiikkiopistossa orkesterisoittimia, joten soittokavereita on aina. Huolehdin joka päivä, että soittoläksyt soitetaan. En osaa opettaa, mutta osaan kehua, kiittää ja kannustaa.
– Ota pätkä kerrallaan ja hitaasti, sanon ja kannan heitä hellästi mutta tukevasti kyllästymisten yli.
Toivon, että kun he aikuisina kaipaavat soittamisen iloa, se on heidän ulottuvillaan.
Salla Korpela
Jaa tämä artikkeli: