Soittamisen vimma
Olohuoneen kiikkutuolissa istuva Korson kirkon kanttori Martti Sirviö, 59, nappaa käteensä mandoliiniin. Nykyään Töölössä kieliä ja kaiuttimia paukuttava Samuli, 23, retkottaa lapsuudenkotinsa sohvalla. Kaulassa roikkuu iPod. Etäisyyden myötä isä–poika-suhteen musiikkikeskeisyys on kuulema vain yltynyt, tai ehkä sen nyt vain huomaa paremmin.
Puhaltimia, jousia, kieliä ja koskettimia on sekä katon että lattian rajassa, riveissä ja päällekkäin. Nelihenkisen perheen jäsenille riittää niistä kullekin muutama, vaikka nuorimmainenkin on jo lentänyt pesästä enimmät soittovermeet mukanaan.
Molempien poikien muutettua omilleen vanhempien luona voi joskus olla jopa hiljaista.
Kotikortteli soi
— Sopisiko kirkolle tulla taas soittelemaan? Samuli tiedustelee.
Hänen bändinsä Calf on kasattu ikkunan takana rivitalokorttelin pihalla. Samuli ja naapurinpoika Antti olivat jo soitelleet kitaraa ja rumpuja, kun Jyrin perhe ilmestyi pihaan muuttoauton mukana.
— Menimme auttamaan niitä muutossa. Jyriltä kysyin, osaako hän soittaa jotain ja lykkäsin basson käteen. Kun Katja löytyi, saatiin bändiin koskettimet, muistelee Samuli suunnilleen kymmenen vuoden takaista bändin perustusta.
Lapsuuden leikkikaverit ovat hiljan kasanneet toisen levynsä Kaksi maailmaa, joka ilmestyy helmikuun alussa.
— Klassisen musiikin tausta kuuluu levyllä kyllä läpi, tuumii isä Martti, joka muistaa Samulin soitelleen myös pikku-urkuja, mandoliinia ja selloa.
— Vaikka emme ole mikään gospelbändi, melodiakuljetukset voivat joskus muistuttaa liikaa virsiä, analysoi Samuli kirkkokuvioiden vaikutuksia soittojälkeensä.
Ja itse asiassa toisella levyllä on myös yksi biisi, joka kovasti kuulostaa gospelilta. Se on kirjaimellisesti täynnä glooriaa.
— En ihmettelisi, jos se päätyisi tänä vuonna jouluradioon, hymähtää Martti.
Musiikin avartunut skaala on antanut kanttorillekin uskallusta heläyttää kirkkoa eri genreillä. Viimeksi jouluaamuna Korson kirkossa soivat etno ja Ruotsin-laivan sävelkulkuja mukaileva musiikki.
Ajaton rock jyrää
Pojan poppoon seuraavaksi haasteeksi isä ehdottaa akustista levyä. Vielä ehdotus ei ota tuulta alleen. Samuli toteaa musiikin teon olevan myös angstin purkamista. On vaikea tietää, mihin vimma seuraavaksi kohdistuu.
Omaan soittamiseensa jysähtäen vaikuttaneena Samuli muistaa yhdysvaltalaisen punkrock-yhtyeen Green Dayn klassikkolevyn Dookie, joka teki punkista taas valtavirtaa.
— Se on vuodelta 1994, ja sitä kuunnellessani tajusin, että tämän oloista musiikkia voisin soittaa itsekin.
Samoihin aikoihin eurodance teki Suomessakin ensimmäistä tuloaan, mutta tätä teinivuosiensa trendiä Samuli ei edes mainitse.
— En kiinnitä trendeihin kovasti huomiota. Useimmat niistä eivät kestä aikaa.
Samankaltaista kohtaloa hän maalailee "yhdessä yössä tähdeksi" –formaateille.
— Niille näyttää olevan paikkansa, mutta marginaalissa.
Samulin bändi Calf kuulostaakin aika perinteiseltä suomalaiselta poprockilta. Tuotoksia olisi vaikea sijoittaa tietyille vuosille. Se on tarkoituskin.
— Arvostan kovasti pitkän linjan muusikoita.
Aikoinaan sellaisten tyyppien tapaaminen kuumotti. Kun Kemopetrolin Kalle Koivisto viisi vuotta sitten ilmestyi Calfin keikalle, siitä supistiin soiton lomassa koko ilta. Kunnes Kalle tuli kysymään, voisiko hän tuottaa bändin levyn.
— Jälkeenpäin taidettiin hihkua.
Kanttorin kaiku
Sittemmin eri muusikoiden kanssa työskentelystä on tullut tavallista. Biisien kirjoittamisessa Samulia on sparrannut Paula Vesala. Pari vuotta sitten Calf pääsi myös vetämään kokeneemman rokkipolven rinnalla raidan Leevi and the Leavingsin tribuuttilevylle.
Nyt tammikuusta lähtien toisen levyn tuoma keikkarypäs vie Samulia taas rockklubeihin.
Lapsuuden maisemissa liikkuessaan Korson kirkolla kerho-, ripari- ja sivariaikansa viettänyt Samuli tuskin pääsee kanttorin kaiusta. Vanhempi kirkkokansa on jo vuosia kysellyt, että oletko sinä se Martin poika.
— Mutta eiköhän me olla sujut. Minulle sanotaan vastaavasti, että taidat olla se Samulin isä, tuumaa Martti Sirviö.
Calf esiintyy pe 30.1. Vernissassa, Tikkurilantie 36
Jaa tämä artikkeli: