Emerituspiispa. Mikko Heikka oli tänä vuonna 10 vuotta täyttäneen Espoon hiippakunnan ensimmäinen piispa ja sitä ennen Helsingin tuomiorovasti.
Sorrettujen auttaminen vahvistaa meitä
Ihminen on imago Dei, Jumalan kuva. Tältä perustalta nousevat Mikko Heikan mukaan ihmisoikeudet.
On syyskuu 1997. Helsingin tuomiokirkon suntio soittaa tuomiorovastille. Kirkon tasanteelle on leiriytynyt joukko ulkomaalaisia. Mitä
tehdään?
Mikko Heikka lähtee kirkolle. Joukko Turkin kurdeja pyytää tulkin välityksellä kirkolta turvaa. He ovat saaneet Ulkomaalaisvirastolta kielteiset turvapaikkapäätökset. Tulijat saavat käyttöönsä Tapulin, ja Heikka aloittaa neuvottelut poliisin kanssa.
”Kyse on yhteisen hyvän etsimisestä. Meillä on kirjoittamaton sopimus, ettei poliisi tule väkivalloin hakemaan ihmistä, joka on hakenut turvapaikkaa kirkolta. Kirkkorauha on loukkaamaton”, Heikka kertoo.
Kurdien tapaus Tuomiokirkolla ratkeaa, kun nälkälakkoon menneet protestoijat saavat viestinsä perille ja neuvottelut käyntiin sisäministeriön kanssa. Mikko Heikka kiittää yhteistyötä poliisin kanssa.
”Valtiovalta on kuullut kirkon kantoja näissä asioissa herkällä korvalla, ja prosessin tulos on usein ollut väliaikainen oleskelulupa.”
Jäädessään eläkkeelle Espoon hiippakunnan piispan virasta helmikuussa 2012 Mikko Heikka alkoi kirjoittaa ja tutkia. Aiheena olivat uskonnot ja ihmisoikeudet.
Heikalta on kysytty, miksi piispa sotkeutuu ihmisoikeuksiin.
”Raamatun mukaan ihminen on Jumalan kuva, ja sieltä nousee kaikki ihmisoikeus. Joka rikkoo ihmisoikeuksia vastaan, rikkoo Jumalaa vastaan”, Heikka vastaa.
Tämä on uskon etiikkaa luterilaisen teologian mukaan.
Toinen näkökohta, josta käsin Heikan mukaan pitäisi arvioida YK:n ihmisoikeuksien julistusta, on luterilainen käsitys ihmisen langenneesta luonnosta: koska ihminen on langennut syntiin, hän voi käyttää ihmisoikeuksiaan myös toisten vahingoittamiseen.
Tässä uskon etiikan näkemys eroaa autonomisesta etiikasta, jota Heikka sanoo illuusioksi. Teoriassa ihminen tekee hyvää, muttei aina käytännössä.
Kolmas periaate liittyy oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Puhuttaessa ihmisoikeuksista puhutaan usein vain oikeuksista, mutta kristillisessä teologiassa korostetaan myös ihmisen velvollisuuksia lähimmäisiään kohtaan.
Ihmisoikeuksia voisi ajatella yleismaailmallisiksi, mutta niin ei näytä olevan. Esimerkiksi Venäjä ja sen ortodoksinen kirkko sekä islamilainen maailma ja useat Afrikan maat ovat pitäneet ihmisoikeuksia lännen keksintönä, jolla yritetään soluttaa länsimainen ajattelu osaksi toisten kulttuuria.
Mikko Heikan mukaan Venäjällä on meneillään slaavilais-ortodoksisen kulttuurin rakentaminen, johon kuuluu eristäytyminen lännestä. Islamilaisissa maissa ihmiset ovat periaatteessa tasa-arvoisia, mutta tulkinta on alisteinen sharia-laille, ja sitä tulkitaan eri tavoin maasta toiseen.
Nigerialainen kirjailija, Nobel-palkittu Wole Soyinka, on tosin nimittänyt ihmisoikeuksien universaaliuden kieltämistä alibipuheeksi. Kieltäjät eivät ole niinkään huolissaan maansa ongelmista kuin siitä, että löytäisivät alibin jatkaa ihmisarvon loukkauksia.
Heikka on samaa mieltä.
”Despootit torjuvat YK:n julistuksen saadakseen jatkaa julmia tekojaan. Ei ole loogisesti kestävä väite, että ihmisoikeudet ovat lännen kulttuuria. Termi on länsimainen, mutta ihmisoikeuksien sisällöt eivät. On kyse asettumisesta toisen ihmisen asemaan.”
Kysymys avioliitosta jakaa käsityksiä eri uskontojen ja kristillisten kirkkojenkin välillä. Luterilaisuus pitää avioliittoa yhteiskunnallisen järjestyksen alueelle kuuluvana eikä sakramenttina kuten katolilaisuus.
Uskonpuhdistuksen aikana hylättiin pappien selibaattivaatimus. Erisäätyisten avioliitto tuli mahdolliseksi. Myöhemmin sallittiin avioero ja eronneiden vihkiminen.
Mikko Heikan mukaan samaa sukupuolta olevien parisuhteen hyväksyminen on osa luterilaisen avioliittokäsityksen suurta linjaa. Avioliiton salliminen uusille ihmisryhmille ei hänestä ole vähentänyt avioliiton merkitystä eikä romuttanut avioliittoinstituutiota.
Ihmisoikeuksiin voidaan lukea myös yhteisen hyvän tavoittelu talouselämän kautta. Mutta onko kirkon tehtävä puhua rahasta? Suomen piispojen julkaistua vuonna 1999 talouskannanottonsa Kohti yhteistä hyvää heitä moitittiin jeesustelusta. Kannanotossa pyrittiin arvostamaan taloudellisten lakien ominaislaatua, mutta myös korostettiin, etteivät talouselämän toimijat luonnostaan tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin.
Heikan mielestä kirkon nimenomaan pitää puhua myös rahasta.
”Kapitalismi sai alun perin voimansa Martti Lutherin kutsumusajatuksesta, jonka mukaan meidän on tehtävä työtä iloiten ja harjoitettava moraalisia hyveitä.”
Tästä alkoi hänen mukaansa länsimaiden vaurastuminen.
”Nyt talous rapautuu, koska kutsumusajattelu ei ole enää voimassa. On kaikkien sota kaikkia vastaan. Kultainen sääntö on unohtunut.”
Huolimatta ajoittain kitkeristä puheistaan Mikko Heikka on luottavainen tulevaisuuden edessä.
”Suuri laiva kääntyy hitaasti, mutta minulla on myönteinen käsitys uskontojen vuoropuhelusta. Se on polku, jota päästään ihmisoikeuksien tunnustamiseen.Kenenkään ihmisoikeudet eivät ole toisilta poissa. Kun sorrettujen ihmisoikeudet vahvistuvat, kaikki voittavat.”
Kyse on Heikan mukaan ihmiskunnan eettisen tietoisuuden vahvistamisesta. Sorrettujen sortaminen on kohtalokasta, sillä se murentaa meissä olevan eettisen tietoisuuden. Jos yhteiskunta sallii sortamisen ja väkivallan, se ei ole kulttuurisesti, taloudellisesti eikä poliittisesti toimiva yhteiskunta.
”Sorrettujen auttaminen vahvistaa moraalista minäämme ja tietoisuuttamme, mikä taas vahvistaa yhteiskuntaamme.”
Jaa tämä artikkeli: