Sota traumatisoi

Sota traumatisoi

Sota muutti sukupuoli­rooleja ja teki lapsista kannattelijoita.

Sota ei kosketa vain niitä jotka sotivat, vaan myös heidän perheitään, puolisojaan ja lapsiaan jälkipolvia myöten. Sosiologi ja psykohistorioitsija Sari Näre havahtui siihen isänsä kuoleman jälkeen.

– Kuulin vasta isäni kuoltua vuonna 2000, että isäni oli sotalapsi. Hänen kotinsa meni pommituksissa. Hän oli myös sotilaspoika eli osallistui alaikäisten poikien maanpuolustusjärjestön toimintaan.

Jälkikäteen Näre ymmärsi isänsä olleen monella tavoin sodan haavoittama, vaikka asiasta ei puhuttu.

– Toisaalta jotakin isäni kokemuksista on varmaankin siirtynyt intuitiivisesti myös minuun. Minulla ja isällä oli voimakas ei-sanallinen yhteys. Ennen kouluikää näin toistuvasti unia pommikoneista. Ehkä unissani oli jotain samaa kuin mitä isä oli nähnyt.

Yhteiskunta ei suojellut orpoja

Viime vuosina Sari Näre on tutkinut sota-aikaa, sen jälkivaikutuksia ja vaikenemisen kulttuuria. Tutkimusaineistojensa lisäksi hän on löytänyt uutta myös lähipiiristään. Häneltä on mennyt puolitoista vuotta edesmenneen äitinsä jäämistön selvittämiseen.

– Äitini oli sotaorpo ja vielä täysorpo. Hänen isänsä kuoli talvisodassa ja äiti sodan jälkeisenä kesänä.

– Yhteiskunta ei suojellut orpoja, sillä lapsilla ei ollut samanlaista arvoa kuin nykyään. Vaikka äitini oli ison talon tytär, hän joutui piikomaan. Oletan, että hän joutui varastamaan ruokaa. Myöhemmin hän oirehti rankkoja kokemuksiaan muun muassa hamstraamalla tavaraa.

Vaikka samassa koululuokassa saattoi olla useampia sotaorpoja, asiasta ei yleensä puhuttu. Sotaorpokokemuksia ei jaettu eikä lapsia liiemmin lohdutettu. Jotkut lopettivat itkemisen. Myöhemmin monista sotaorvoista tuli työteliäitä ja sitkeitä. Aineellisesti arvioiden ja lähtökohtiinsa nähden he ovat menestyneet hyvin.

– Toiseen ihmiseen kiinnittyminen on kuitenkin ollut monelle vaikeaa. Silloin on voinut olla helpompi hylätä ennen kuin tulee hylätyksi, Näre arvioi.

Naiset pakotettiin miesten töihin

Sari Näreen vanhemmat kuuluvat hiljaiseen kannattelijoiden sukupolveen, joka syntyi aivan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla. He kokivat sota-ajan, mutta olivat liian nuoria joutuakseen sotaan.

– Kun sota-aikana naiset ja äidit pakotettiin miesten töihin, heidän lapsistaan tuli kannattelijoita. Lapset joutuivat huolehtimaan monenlaisista asioista. Lasten tarpeille ei ollut tilaa, sen sijaan he sopeutuivat toisten tarpeisiin. Heistä tuli pikku vanhempia.

Sukupolvijärjestyksen horjuttamisen lisäksi sota-aika heilautti sukupuolten keskinäisen suhteen. Sukupuoliroolit menivät monella tavoin uusiksi. Näreen mielestä siitä, että sota-aikana naiset pakotettiin vahvoiksi, kärsitään vieläkin.

– Sisu, riippumattomuus ja itsellisyys nostettiin korostetun korkeaan arvoon. Siksi monien on ollut vaikea turvautua tai sitoutua toiseen. Näitä ominaisuuksia on sitten kierrätetty myös seuraaville sukupolville.

– Totta kai sillä, että naiset ovat itsellisiä, on hyvätkin puolensa. Samalla se kuitenkin tarkoitti, että sodasta kotiin palaavat miehet menettivät aiemmille miessukupolville kuuluneen auktoriteettiaseman. Miehellä ei enää ollut entiseen tapaan päävastuuta perheen elättämisestä.

Sotilaiden kesken jermuiltiin

Sotiminen oli miehille tietenkin moninkertainen stressi. Taisteluissa pelissä oli oma ja läheisten elämä ja henki.

– Mentaliteettiin kuului, että piti selvitä. Ei ollut aikaa surra menetyksiä. Surua ei saanut näyttää julkisesti. Piti käyttäytyä hallitusti.

Mutta muutakin nähtiin, sillä Sari Näreen mukaan sota myös sekoitti ihmisiä. Sosiaalinen säätely ei ulottunut kaikkialle. Viettitason kohtaamissa ja seksuaalisuhteissa voitiin elää kuin viimeistä päivää. Se rikkoi perheitä.

Asemasodan aikaan, kun naiset tekivät kotirintamalla töitä selkä vääränä, sotilaat tekivät rintamalla pieniä puhdetöitä.

– Sotilaiden pienyhteisöissä jermuiltiin ja laistettiin tehtävistä. Hyvät johtajat eivät puuttuneet pikkuseikkoihin, vaan kiinnittivät huomionsa olennaiseen. Sotaoloissa syntyi vilunkimoraali, joka on aivan muuta kuin aikaisempi kunniakäsitys.

Sodan loputtua naisten stressi jatkui

Vilunkimoraali kulki toisinaan rintamalta myös kotiin. Sodan henkisesti ja fyysisesti rampauttamat miehet saattoivat hoitaa itseään häipymällä kotoa ja vetäytymällä ryyppy- ja peliporukoihin. Jotkut olivat väkivaltaisia. Osa jatkoi heroiinien ja metam­fetamiinien käyttöä vammoihinsa tai huumeena.

– Viiden vuoden mittainen sotajakso on pitkä aika nuoren ihmisen sosiaalisessa kehityksessä. Kun miesten sotastressi päättyi sodan loppumiseen, naisten stressi jatkui. Miesten kotiutuessa vaimot saivat huollettavakseen yhden lapsen lisää.

Kotiin palaaville sotilaille ei ollut tarjolla juuri muuta hoitoa tai kuntoutusta kuin työ. Onnistumisen kokemuksia tuotti se, että jälleenrakentaminen, rintamamiestilojen raivaaminen ja -talojen rakentaminen sekä sotakorvausten maksaminen sujuivat.

Kohtuuttomien ja äärimmäisten tilanteiden aiheuttama posttraumaattinen stressi ja tarve hoitaa sitä on tunnettu vasta 1960-luvulta, Vietnamin sodan jälkeen.

Sotaveteraanit kokivat tulleensa petetyiksi

Sotaveteraanien sukupolvi menetti Sari Näreen mukaan sodassa muutakin kuin nuoruusvuotensa. Heidät petettiin. Pettäjänä oli heidän vanhempiansa sukupolvi.

– Sille, että Suur-Suomen rakentamisen ajatus sai sodan aikana yliotteen, oli taustana pitkään kestänyt aivopesu. Sitä toteuttamassa olivat maan älymystö ja upseerit, Akateemisen Karjala-Seuran aktivistit.

Samanaikaisesti, kun uskottiin rajojen laajentamiseen ja suomalaisille lupailtiin henkilökohtaisia etuja rajan takaa, luotettiin myös Saksan voittoon.

– Kun nuorilla miehillä oli vihreän kullan kiilto silmissään, taloudellinen into ja ajatus sukulaiskansojen pelastamisesta, he olivat valmiita lähtemään valloitussotaan itärajan toiselle puolen.

Kun hankkeesta ei sitten tullut mitään, pettäneiden aatteiden mukana sai mennä myös se yhteisöllinen identiteetti, johon oli luotettu. Viimeistään seuraava sukupolvi alkoi hakea uutta yksilöllistä identiteettiä. Näreen mukaan sota vei kulttuuria aimo askelen kohti individualismia.

Näre muistelee, että hänen oman sukupolvensa kouluopetuksessa ei kerrottu paljon sodasta, eikä ainakaan sitä, että myös suomalaiset olivat miehittäjiä.

– Miehitysasiaa on pimitetty siksi, että lopputulos oli suuri poliittinen trauma. Sen esiin ottaminen olisi sotkenut sodan selkeän uhri ja syyllinen -asetelman. Pieni Suomikin olisi joutunut kantamaan myös syyllisyyden taakkaa.

Sota pilasi monen sukupolven lapsuutta

Kun vanhemmat eivät juuri puhuneet sodasta, se oli Sari Näreen lapsuudessa läsnä lähinnä epäsuorasti.

– Jollain tavalla sota pilasi myös kannattelijasukupolven lasten eli meidän suurten ikäluokkien jälkeen 1950- ja 1960-luvulla syntyneiden lapsuutta. Meistä tuli avainkaulalapsia.

Nämä lapset saivat elää vapaasti oman onnensa varassa aivan kuin heidän omat vanhempansa olivat aikoinaan kasvaneet.

– Minun on vaikea kuvitella, etten tietäisi, missä omat lapseni ovat, Näre toteaa.

1920- ja 30-luvulla syntyneiden kannattelijoiden sukupolvi on ollut hyvin työkeskeinen.

– Kannattelijoita vaivaa selviytyjän stressi. Jos ja kun ei tunne omia tarpeitaan, joutuu suorittamaan oikeuttaan olla olemassa, tiivistää Näre ja toteaa, että vastapainoksi hänen oma sukupolvensa on etsinyt elämästään nautintoa.

– Kannattelijasukupolven lasten sukupolvi on kokenut myös juurettomuutta. Kun omiin vanhempiin on ollut vaikea löytää tunneyhteyttä, voi oman paikan ja kodin etsiminen kestää koko elämän.


Kirjallisuutta

Luvattu maa: Suur-Suomen unelma ja unohdus. Toim. Sari Näre & Jenni Kirves. Johnny Kniga 2014.

Sodan kasvattamat. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves & Juha Siltala. WSOY 2010.


Keskusteluapua perheille ja pareille

Väsymys ja vuorovaikutusongelmat rassaavat pienten lasten perheitä.

Seurakuntien perheasiain neuvottelukeskusten toiminta sai alkunsa 70 vuotta sitten lehti-ilmoituksesta, jossa tamperelainen pappi Matti Joensuu kehotti pariskuntia keskustelemaan hänen kanssaan ennen kuin ottavat avioeron. Häntä huolestutti avioerojen lisääntyminen sodan jälkeen.

Nykyään kirkon perheasiain neuvottelukeskuksia on eri puolilla Suomea. Vantaan seurakuntien perheasiain neuvottelukeskus aloitti 1970-luvulla, ensin Tikkurilassa ja 40 vuotta sitten myös Myyrmäessä.

– Myyrmäen toimisto on yhä samassa paikassa kuin aloittaessaan. Silloin tänne rakennettiin valtavasti, ja alueelle muutti lapsiperheitä. Ihmiset muuttivat maalta kaupunkeihin, kertovat perheneuvojat Lauri Anttila ja Riitta Tapionsalo.

Molemmat ovat työskennelleet perheneuvojina Vantaalla pitkälti toistakymmentä vuotta. Lapsiperheet ovat edelleen perheneuvonnan suurin asiakasryhmä.

– Sodan jälkeisten vuosikymmenten vaikenemisen ja vetäytymisen kulttuuri on osittain väistynyt, mutta se vaikuttaa yhä ihmissuhteisessa. Toisaalta tieto siitä, miten asiat voisivat olla ja mikä voisi olla hyväksi itselle, puolisolle ja lapsille, on lisääntynyt, Tapionsalo sanoo.

Uupumus, väsymys ja puolisoiden välinen vuorovaikutus ovat säilyneet keskeisinä ongelmina ruuhkavuosiaan elävissä pienten lasten perheissä.

– Väsyneenä vanhempien voi olla vaikea ymmärtää ja kestää sitä, kuinka paljon lapset tarvitsevat heitä, Tapionsalo toteaa.

Puolisoiden välisen vuorovaikutuksen parantaminen ei tarkoita vain teknistä puhumisen ja kuuntelemisen vuorottelua. Siihen kuuluu myös tunteisiin tutustumista ja niiden pohtimista yhdessä. Perheneuvonnassa puhutaan paljon myös siitä, mitä perhe tai pariskunta tekee yhdessä.

– Asioissa on puhumisen, tekemisen ja tunteiden taso. Näitä tasoja tarkastellaan oman itsen, puolison ja yhteisen vuorovaikutuksen kannalta sekä suhteessa menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen, Anttila kertoo.

Valtaosa perheneuvontaan hakeutuvista pääsee asiakkaaksi, vaikka pääsyä voi joskus joutua odottamaan. Neuvonta on maksutonta. Sinne voi tulla perheenä, pariskuntana tai yksin. Keskustelukertoja on keskimäärin kuusi.

– Tarvittaessa ohjaamme hakemaan apua muualta, esimerkiksi perheneuvolasta, terveyskeskuksesta, Valkonauhaliitosta, A-klinikalta tai Jussi-työstä, Anttila listaa.

Perinteisen perheneuvonnan lisäksi Vantaalla järjestetään ryhmiä eronneille ja pienten ja murrosikäisten lasten vanhemmille sekä tunnekeskeisiä parisuhdekursseja.

Ulla-Maija Vilmi


  • Avoimet ovet Vantaan seurakuntien perheasian neuvottelukeskuksen Myyrmäen toimistossa ke 19.11. klo 13–17. Osoite: Pudasrinne 4 H 97.
  • Yhteydenotot Myyrmäen toimiston perheneuvontaan ma ja to klo 12–13 p. 050 511 161.

 

Jaa tämä artikkeli: