Reservin luutnantti. Simo Liikanen työskentelee päätöikseen uraohjaajana, mutta sivutöikseen hän myös suomentaa ja kustannustoimittaa sota-aiheisia tietokirjoja. Syksyllä ilmestyi ensimmäinen itse kirjoitettu tietokirja. Talvisodan syttymisestä on kulunut 75 vuotta.
Sotilaan turva
Raatteen tien taisteluissa helsinkiläisjoukkuetta johtanut vänrikki oli avoimesti uskovainen mies, sanoo Simo Liikanen.
Teksti Noora Hellman
Kuva Esko Jämsä
Historioitsija Simo Liikanen kiinnostui talvi- ja jatkosodasta jo pikkupoikana. Hän kolusi kotipaikkakuntansa Kajaanin kirjaston historiahyllyt perin pohjin. Aluksi dramaattiset sotaseikkailut kiehtoivat. Myöhemmin syntyi ymmärrys, millaisia tragedioita tarinoihin liittyi.
Erityistä kiinnostusta herättivät miehet, jotka joutuivat taistelemaan Neuvostoliiton panssarivaunuylivoimaa vastaan puutteellisin asein. Panssarintorjuntatykkejä oli vähän, ja sotilaat kävivät vaunuja vastaan muun muassa polttopulloin.
– Monen sotaveteraanin mukaan panssarivaunut olivat hirvittävin riesa sodassa. Panssarien pysäyttäminen kuului tavallisille ihmisille, joilla ei juuri ollut puseroa parempaa suojaa, Liikanen kertoo.
Lapsuuden aikainen kiinnostus ei jättänyt Liikasta rauhaan. Hänet itsekin määrättiin 1990-luvulla armeija-aikana opettelemaan panssarintorjuntaa. Se oli sattumaa, sillä sananvaltaa koulutushaaran suhteen ei ollut.
Tänä syksynä Simo Liikaselta ilmestyi tietokirja Panssarinmurskaajat (Gummerus 2014), joka käsittelee viime sotien panssarintorjujia. Liikanen kirjoitti teoksen, koska panssaritorjujat olivat jääneet historiankirjoituksissa vähälle huomiolle.
Talvisodan alussa Kainuun rintamalla ei ollut lainkaan panssarintorjujia. Ensimmäiset pikakoulutuksen saaneet tykkijoukkueet heitettiin Kainuun korpeen Suomussalmelle joulukuussa. Yksi joukkue koostui helsinkiläisistä.
– Raatteen tien tarinaa on pidetty pohjoisen sankaritarinana. Moni ei tiedä, että ratkaisijoina oli myös helsinkiläisiä. Metsäympäristö oli heille ennestään vieras. He hieman kadehtivat paikallisiin oloihin tottuneita miehiä.
Kaikki sotamiehet eivät kestäneet panssarivaunuja, vaan jotkut juoksivat pakoon. Kylmähermoisimmat jäivät.
Liikaselle selvisi taustakirjallisuutta läpikäydessään, että osa panssarintorjuntajoukkoja johtaneista miehistä oli tunnustuksellisia uskovia.
– Erityisesti vakaumuksellisuus tuli esille talvisodassa parin henkilön kohdalla. Kun vastassa olivat hirveät sotakoneet, jotkut vänrikit ammensivat voimaa uskosta, Liikanen sanoo.
Yksi vakaumustaan esillä pitänyt mies oli Raatteen tiellä helsinkiläisjoukkuetta johtanut reservin vänrikki Lauri Pitkänen. Pitkänen piti joukkueensa selviämistä Jumalan varjeluksena. Kokemus vahvistui, kun takinkauluksesta mennyt luoti ei haavoittanut häntä.
Uskoaan toi Liikasen mukaan avoimesti esille myös Kannaksen Summassa panssarintorjujana taistellut Valde Hämäläinen. Hämäläinen kirjoitti sodan jälkeen julkaistussa päiväkirjassaan: ”Kiitos olkoon Jumalalle, joka säästi minut ja monet muut sodan tuhoilta rakentamaan tätä maata ja korjaamaan vihanpidon vaurioita.”
Uskontonäkökulma ei päätynyt Simo Liikasen tietokirjaan runsaan aineiston vuoksi, mutta hän pitää havaintoa mielenkiintoisena. Uskontoa on käytetty sodissa vääriinkin tarkoituksiin, mutta siitä ei Liikasen mielestä ollut nyt kyse.
– Näille miehille usko oli sisäinen voimavara. Vakaumus antoi turvaa sodan mielettömyydessä, jossa mikään ei ollut omassa hallinnassa.
Liikanen arvelee, että vakaumus saattoi auttaa mielenterveyden säilyttämisessä. Hän toteaa, että järjissään pysyi toki heitäkin, jotka eivät olleet uskonnollisia.
Hengellisyys näyttäytyi sotilaiden henkilökohtaisena voimavarana erityisesti talvisodassa, jossa kyse oli selkeästi puolustustaistelusta.
– Jatkosodassa tilanne ei ollut niin mustavalkoinen. Armeija käytti uskontoa jo instrumenttina, Liikanen sanoo.
Kirjan kirjoittaminen vei Simo Liikaselta vuoden. Hän koosti tietonsa pääosin kirjallisista lähteistä. Lisäksi hän vieraili muun muassa Raatteen tien maisemissa, joka on hänen vanhassa kotimaakunnassaan.
– Raatteen tien uusittu museo on asiallinen nähtävyys. Sekä suomalaisten että Neuvostoliiton joukoissa taistelleiden venäläisten ja ukrainalaisten muistomerkit ovat alueella hyvässä sovussa.
Sotaveteraanien haastatteleminen olisi ollut Liikasesta mielenkiintoista, mutta perheelliselle miehelle järjestelyt olisivat olleet hankalia. Yleisen historian tutkinnon Oulun yliopistossa suorittanut Liikanen työskentelee päivätöikseen Validia Ammattiopiston uraohjaajana Järvenpäässä. Kirjan kirjoittamiseen jäivät illat ja viikonloput.
Vaikka elossa olevien veteraanien määrä käy vähiin, sodanaikaisia tapahtumia ei saisi Liikasen mielestä unohtaa. Menneisyyden tuntemus on avain nyky-yhteiskunnan ymmärtämiseen.
– Historia selittää, miten tähän hetkeen on tultu. Omille lapsilleni yritän välittää kuvaa, että isovanhempani ja heidän vanhempansa ovat joutuneet ponnistelemaan sen eteen, mitä meillä tänä päivänä on, Liikanen sanoo.
Jaa tämä artikkeli: