Myyrmäkeläinen Maija Laakso kiinnostui sukututkimuksesta ensimmäisen kerran 1980-luvulla.

— En tuntenut juuri lainkaan sukulaisiani, joita kuitenkin on. Molemmat vanhempani olivat perheidensä ainoita lapsia, ja lapsuudessani oltiin vain vähän tekemisissä sukulaisten kanssa.

Maija Laakson sukututkimushanke käynnistyi siten, että hän tilaili yhden talvikauden ajan eri seurakunnista tuoreita virkatodistuksia lähisukulaisistaan. Ajatuksissa oli ruveta selvittämään kaikkien neljän isovanhemman sukua.

Työ pysähtyi kuitenkin melkein alkuunsa, kun olisi itse pitänyt lähteä arkistoihin. Lapset ja leipätyö luonnontieteellisen tutkimuksen parissa veivät kaiken ajan. Sukututkimus pölyttyi parinkymmenen vuoden ajaksi.

Maija Laakso innostui sukututkimuksesta uudelleen 2000-luvulla, vähän ennen eläkkeelle jäämistään.

— Työpaikalla joku mainitsi, että nykyään tietoja löytyy myös netistä. Kun sitten kotona rupesin katsomaan, tutustuin ensin Hiskiin. Se on seurakunnissa syntyneiden historiallisten kirjojen selväkielinen versio. Nykyään netistä löytyy myös digitoitua aineistoa, siis alkuperäisessä muodossaan kuvattuja asiakirjoja.

Aivan haltioissaan Maija Laakso oli siitä, ettei hänen enää tarvitsisi mennä arkistoihin. Sukututkimusta voisi tehdä kotona vaikka aamuyön tunteina kahvia juoden. Aivan mutkatonta tietojen kerääminen ei kuitenkaan ollut.

— Ajattelin, että vain raukkis lukee hakuohjelman käyttöohjeet, ja tein ihan turhia virheitä. Kirjoitin esimerkiksi henkilön koko nimen tarkasti niin kuin se nykyään kirjoitetaan, enkä löytänyt yhtään sen nimistä.

Vielä 1800-luvulla nimien oikeinkirjoitus saattoi vaihdella melkoisesti. Kirjoitustavat eivät olleet vakiintuneita, ja ruotsinkieliset papit saattoivat tuoda kirjoitusasuun vielä oman persoonallisen lisänsä. Tavallista on, että Kotilainen onkin Kotilain tai Kääriäinen voi olla Käriäin.

Seuraava haaste oli oppia tuntemaan vanhoja käsialoja.

— Vähän auttoi se, että olin opiskeluaikoina käynyt kirjeenvaihtoa vanhan isoäitini kanssa, joka kirjoitti 1800-luvun tyyliin. Nautin, kun saan kauheista sotkuista selvää kirjain kirjaimelta. Nykyään saatan lukea 1600-luvun tekstiäkin, mutta se on vaatinut aika paljon harjoitusta.

Sukututkimusta aloittaessaan Maija Laakso ei osannut vanhaa ruotsia, jolla asiakirjat pitkään laadittiin.

— Tututkin sanat voidaan kirjoittaa monella tavalla. Esimerkiksi monikon artikkeli de voi olla muodoissa dhe, dee, the. Olisi hyödyllistä opiskella ainakin vanhan ruotsin alkeet ja kielioppia. Erityiset sukututkimussanastot auttavat selvittämään, mitä mikin lyhenne tarkoittaa.

Maija Laakson oman sukulaisverkoston selvittely on vielä kesken. Yksi avainhenkilö on hukassa. Omien sukulaistensa lisäksi Laakso on laajentanut harrastustaan samannimisiin henkilöihin ja rakennellut muutaman sukupolven ketjuja.

— Omaa sukuani olen tutkinut vain siihen asti, mihin kirkonkirjojen avulla pääsee. En ole käyttänyt läänintilejä enkä tuomiokirjoja. Kyllä minunkin suvustani löytyy joku panettelu- tai juopottelujuttu, jota on käsitelty käräjillä. Rippikirjoista löytyy viitteitä niistä.

Maija Laakson harrastus on laventunut Suomen historiaan ja sukukirjoihin. Harrastuksensa innostamana hän on esimerkiksi käynyt Ruovedellä katsomassa uudestaan taloa, johon tutustui aikanaan isoäitinsä opastuksella. Isoäidin kotipaikalla oli jäljellä enää vain suuri kivi.

Vantaan Seudun Sukututkijoiden puheenjohtaja Teuvo Ikonen kertoo, että oli vähän sattuman kauppaa, että hänestä tuli sukututkija.

— Kun joskus 1990-luvulla seisoimme perhetuttavan kanssa Enon kirkon kellotapulin portailla, aloimme miettiä, mistä päin sukumme oikein tulee. Lupasin selvitellä asiaa, ja vietin heti kaksi päivää kirkkoherranvirastossa.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Ikonen kertoo lähteneensä tuolloin aivan umpimetsään, kun ei vielä tiennyt mitään sukututkimuksesta.

— Jos olisin ensin tutustunut sukututkimuskirjallisuuteen ja käynyt kurssin, olisin säästänyt satoja tunteja työtä.

Jäätyään eläkkeelle muutama vuosi sitten Teuvo Ikonen on paneutunut sukututkimukseen päätoimisesti. Nykyään omaa tutkimusta enemmän aikaa kuluu opetustyöhön. Suomessa on kaikkiaan viitisenkymmentä sukututkimusopettajaa, jotka vetävät kursseja pääasiassa aikuisopistoissa.

Moni aloittelee sukututkimusta jonkun toisen aikaisemmin keräämän aineiston pohjalta. Sitä on voitu täydentää vaikkapa keräämällä nimiä ja syntymäaikoja nettitiedostoista. Teuvo Ikosen mukaan ajatus siitä, mitä sukututkimus on, on usein hämärän peitossa.

— Sukututkimus ei ole nimien keräämistä. Sukututkimusta ei voi Suomessa tehdä sukunimien perusteella, ja etunimienkin kanssa pitää olla tarkkana, sillä kirjoitusasut vaihtelevat. Usein aikaisemmin tehdyt selvitykset paljastuvat vain niin sanotuksi sukututkimukseksi.

Sukuluetteloissa tai -tauluissa on usein virheitä siksi, ettei tietoja ole tarkistettu alkuperäislähteistä. Esi-isien ja -äitien virkatodistuksissakin voi olla virheitä, sillä ne kirjoitetaan seurakunnissa yleensä rippikirjojen perusteella. Alkuperäisempiä lähteitä ovat esimerkiksi syntyneiden ja kastettujen luettelot.

— Asiakirjasta kannattaa kirjoittaa muistiin kaikki tiedot, ja myös se, mistä tiedot löytyvät. En itse aluksi huomannut ottaa talteen kummitietoja, ja jouduin myöhemmin paikkailemaan tutkimusta. Kummit kertovat perheen ystävistä ja elämänpiiristä.

Perhekokonaisuuden ja elämänpiirin selvittäminen kuuluvat sukututkimukseen. Siihen suuntaan auttaa myös rippikirjojen rakenne: tiedot niihin on luetteloitu kylittäin ja taloittain, ja ydinperheen lisäksi samalle kirkonkirjan lehdelle on merkitty myös muu talon väki, kuten piiat ja rengit.

Omaa sukututkimustaan aloitellessaan Teuvo Ikonen tiesi molemmat ukkinsa ja mumminsa. Hän täydensi tietojaan haastattelemalla setiään ja tätejään. Hän tarkisti myös perheraamatun ja tutki hautakiviä. Arkistolähteitä käyttäessään hän eteni sukupolvi kerrallaan taakse päin.

— Isälinjassa ei ole löytynyt mitään järisyttävää. Sukuni on maaseudun tilatonta väestöä. Olen torpparin pojanpoika ja sukuni ensimmäinen ylioppilas.

Suomessa on tapana tutkia sekä mies- että naispuolisia sukulinjoja.

— Äitini tulee Aunuksen Karjalasta, enoni ja tätini elävät vieläkin Itä-Karjalassa. Ukkini teloitettiin vuonna 1938 Stalinin puhdistuksissa.

Teuvo Ikonen ei ole löytänyt suvustaan aatelisia tai muita merkkihenkilöitä.

— Suomalaisen mummoni suvussa on kerrottu, että kuuluisa savolainen silmänkääntäjä ja kansanparantaja Kuikka-Koponen kuuluisi sukuun. Tutkimukseni paljasti, ettei hyvä tarina pidä paikkaansa. Sitä kaksi elossa olevaa tätiäni ei oikein vieläkään anna anteeksi.

— Sukulaiseni ovat olleet elämäntavoiltaan säädyllisiä. Heistä ei ole paljastunut jännittäviä oikeudenkäyntejä tai muita tarinoita. En väheksy, vaan päinvastoin kunnioitan heitä. He ovat tehneet ankaraa työtä elättääkseen perheensä ja saattaakseen lapsensa taipaleelle.

Sukututkimuksen aakkosia

Alkuperäislähde

Sukututkijan tärkeimpiä kirkollisia lähteitä ovat niin sanotut historiakirjat: syntyneiden ja kastettujen, kuulutettujen ja vihittyjen, kuolleiden ja haudattujen sekä muuttaneiden luettelot, muuttokirjat sekä rippi- eli pääkirjat.

Kirkonkirjojen lisäksi sukututkimuksessa käytetään muitakin lähteitä, kuten henkikirjoja, läänintilejä, tuomiokirjoja ja sotilaslähteitä.

Apuvälineet

Sukututkijalle suositetaan kolmea apuvälinettä. Ne ovat suurennuslasi, sanakirja ja käsialaopas.

Kirkonkirjat kirjoitettiin ruotsiksi 1880-luvulle asti, ja niissä käytettiin myös latinan kieltä. Teksteissä on myös paljon lyhenteitä. Tulkitsemisen apuna voi käyttää esimerkiksi Väinö Sointulan kirjaa Sanasto sukututkijoille (Sukututkimuksen keskusliitto 2009).

Kirkonkirjoihin tehtiin merkintöjä pienellä käsialalla, joka vaihteli vuosisatojen mittaan. Käsialojen tulkitsemiseen johdattaa Anneli Mäkelä-Alatalon kirja Vanhat käsialat. Avain Ruotsin ajan asiakirjoihin (Suomalaisen kirjallisuuden seura 2004).

Lähtöhenkilö

Sukututkimuksen lähtökohdaksi valitaan henkilö, johon muistitieto katkeaa, usein isovanhempi tai isoisovanhempi tai kaikki isovanhemmat.

Nettiaineistot

Netissä pääsee kuka vain lukemaan suomalaisia henkilötiedostoja, jotka ovat yli 125 vuotta vanhoja. Luovutetun Karjalan aineisto on digitoitu vuoteen 1949 asti. Alle sata vuotta vanhoja Karjala-aineistoja pääsee lukemaan Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen tietokoneilta.

Kaikki nettiaineistot eivät ole samanarvoista tietoa. Mormonien ylläpitämän tietokannan FamilySearchin kaikki tiedot eivät ehkä perustu alkuperäislähteisiin. Hiskissäkin voi olla puhtaaksikirjoituksessa tulleita virheitä. Luotettavimpia ovat digitoidut alkuperäisaineistot.

 Patronyymi

Patronyymi tarkoittaa isännimeä, joka muodostetaan lisäämällä isän tai joissakin tapauksissa äidin etunimeen sana poika tai tytär. Sitä käytettiin etenkin talonpoikaisväestöstä. Se on sukunimeä tärkeämpi tunniste siksi, ettei Länsi-Suomessa ole käytetty sukunimiä yhtä paljon kuin Itä-Suomessa.

Itä-Suomen kaskitaloudessa ihmiset muuttivat asuinpaikkaa, ja sukunimiä käytettiin siksi, että verottaja pysyisi ajan tasalla.

Patronyymien ongelma on se, että nimi voi esiintyä monessa muodossa: Johannes voi yhtä hyvin olla Johan, Jan, Jean ja Jon.

Peruskirjallisuus

Sukututkimukseen perehtymisen voi aloittaa esimerkiksi näistä teoksista:

• Matti J. Kankaanpää (toim.): Sukututkimus askel askeleelta (Suomen sukututkimusseura 2004)
• Marja Huovila, Pirkko Liskola ja Kari-Matti Piilahti: Sukututkimuksen käsikirja (WSOY 2009)

 Rippi- eli pääkirja

Kirkonkirjoihin kuuluviin rippikirjoihin tehtiin merkintöjä kristinopin taidoista ja osallistumisesta ehtoolliselle. Rippikirjoihin merkittiin yli 15-vuotiaat. Samaa kirjaa käytettiin yleensä kymmenen vuotta.

Vanhimmat rippikirjat ovat 1660-luvulta, mutta kattavammin niitä on 1700-luvun puolivälistä alkaen. Perinteisten kirkonkirjojen pitämisestä luovuttiin 1960-luvulla.

Sotilasnimi

Pysyvä ammattiarmeija järjestettiin ruotujakolaitoksen pohjalta 1600-luvun lopulla. Muutama talo muodosti ruodun, jonka velvollisuutena oli palkata sotamies ja tarjota hänelle asuinpaikka. Samaa tilaa asunut sotilas käytti yleensä samaa sukunimeä. Hänen lapsensa käyttivät isännimeä.

Sukukirja

Sukututkimuksen tulokset voidaan julkaista sukukirjana. Suomen Sukututkimusseura palkitsee parhaat joka vuosi. Hyvä sukukirja sisältää hakemiston, lähdeviitteet, kovien historiatietojen lisäksi kertomuksia, kuvia ja kuvatekstejä, kartta-aineistoja ja sukutauluja.

Sursillin suku

Matkustaessaan Pohjanmaalla 1660-luvulla piispa Terserus huomasi, että monet Pohjanmaan papit ovat sukua keskenään. Asiaa alettiin selvittää, ja tuota selvitystä pidetään suomalaisen sukututkimuksen alkuna.

Pappien yhteiseksi esi-isäksi paljastui 1500-luvun puolivälissä kuollut uumajalainen talonpoika Erik Ångerman, jota sanottiin Sursilliksi.

Sukuluettelo Genealogia Sursilliana julkaistiin ensimmäisen kerran 1850. Eero Kojosen kirjoittama laajempi painos ilmestyi 1971. Suomen Sukututkimusseura on aloittanut sen tarkistus- ja uudistamistyön.

Kuulutko sukuuni -tapahtuma 9.–10.10. klo 10–16 Vantaan ammattiopisto Varian Tennistien toimipisteessä Hiekkaharjussa. Vapaa pääsy.