Nuoret opiskelijat. Jussipekka Jyväsjärven (vasemmalla) ja Mikko Malmivaaran mielestä onnistuneessa tapahtumassa kaikkien pitäisi tuntea olonsa tervetulleeksi.
Sukupolvi X etsii paikkaansa
Seurakunnissa kysytään, miten saada kontakti nuoriin aikuisiin. Toiminnassa ei 18–30-vuotiaita juuri näy. Mutta ovatko nuoret aikuiset todella kadonneet?
Yksi asia minua ihmetyttää: Suomessa rippikouluihin osallistuu vuosittain rippikouluikäisten ikäluokasta erittäin suuri osa, yli 80 prosenttia. Rippikoulu on suosittu. Rippikoululaisilla on hyvät muistot ja hyvät jutut leiriltä kotiin tullessaan. Mielestäni on suuri ihme, kuinka kirkko onnistuu hävittämään muutamassa vuodessa käytännöllisesti katsoen kaiken yhteyden suurimpaan osaan rippikoulun käyneistä.”
Näin kirjoitti Essen lukija mielipidepalstalla viime syksynä. Hän oli lukenut lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin Espoonlahden seurakunnan järjestämästä isoskoulutuksesta.
Rippikoulu todella kerää valtaosan suomalaisnuorista, myös Espoossa. Vuonna 2012 espoolaisista 15-vuotiaista 79,6 prosenttia kävi rippikoulun. Tilastoista näkyy myös se, että Espoossa kirkkoon kuuluvista nuorista lähes kaikki käyvät rippikoulun. Luku oli 98,4 prosenttia vuonna 2012.
Isoskoulutukseen osallistui 636 espoolaista nuorta. Jotkut nuoret ovat isosena muutaman kerran, toiset toimivat apuohjaajina tai yövahteina vielä parikymppisinäkin.
Riparilaisten ja isosten kaltaisina joukkoina ei nuoria aikuisia kuitenkaan onnistuta seurakunnan toimintaan houkuttelemaan. Miksei kirkko kiinnosta heitä?
Mikko Malmivaara ja Jussipekka Jyväsjärvi ovat parikymppisiä nuoria miehiä. He kävivät Espoon Tuomiokirkkoseurakunnassa riparin, joka imaisi heidät isosputkeen. Molemmilla on takana kymmenkunta leiriä isosena ja apuohjaajana.
He arvioivat, että riparileirin vaikuttavuus johtuu yhteishengestä, joka jatkuu myös isostoiminnassa. Heille rippikoulu ja isoskoulutus antoivat aineksia myös maailmankuvan käsittelyyn ja kehittymiseen.
”Siellä sai vastuuta ja pääsi kokeilemaan omia rajojaan. Sosiaaliset taidot ja elämänkatsomus muovautuivat sinä aikana tosi paljon. Näin jälkikäteen ajateltuna tulin myös uskoon niihin aikoihin”, Mikko Malmivaara pohtii.
Myös Jussipekka Jyväsjärvi mainitsee isostoiminnan tukeneen omaa kasvuaan.
”Olin ujo ja jännittynyt koulutuksen alkaessa, mutta leireillä tein paljon sellaisia asioita, joihin en ollut kuvitellut pystyväni. Se oli tosi mahtavaa.”
Iän myötä Malmivaara ja Jyväsjärvi kasvoivat ulos isostoiminnasta. Sen jälkeen seurakuntayhteys oli katkolla ja tie vei herätysliikkeiden pariin.
”Seurakuntayhteyteen ei ole ollut valmista polkua isostoiminnan jälkeen. Minusta on tullut vähän tällainen poukkoilija. Käyn missä sattuu, esimerkiksi Kansan Raamattuseuran ja Suomen Raamattuopiston tapahtumissa”, Jyväsjärvi kertoo. Hän opiskelee germaanista filologiaa eli saksaa Helsingin yliopistossa.
Molempia nuoria miehiä vetää toimintaan mukaan musiikki. He käyvät musisoimassa monissa eri messuissa, Jyväsjärvi soittaa esimerkiksi Suvelan kappelin gospelmessussa.
Mikko Malmivaara valmistuu tänä keväänä Pop & Jazz Konservatoriosta, toimii freelance-muusikkona sekä soitonopettajana. Myös Malmivaara suuntasi kulkunsa isosvuosien jälkeen Suomen Raamattuopistolle. Hän käy Agricolamessussa Helsingissä ja toimii sen musiikkivastaavana.
”Musiikkitoiminta on ollut minulle tärkeä juttu. Siellä ajattelen olevani seurakunnan palvelutehtävässä”, Malmivaara kertoo.
Hyvät riparikokemukset, kaveriporukka ja toiminnan musiikkipainotteisuus vetivät isostoimintaan myös Sonja Häklin. Hän oli isosena kahtena kesänä oman riparinsa jälkeen ja osallistui tuona aikana myös muuhun nuorisotoimintaan. Sittemmin seurakunta on jäänyt vähemmälle huomiolle.
”Riparilaiset alkoivat olla niin paljon nuorempia ja kesät menivät kesätöissä”, hän muistelee.
Häkli osallistui aluksi isoskauden jälkeen seurakunnan nuorten aikuisten toimintaan, mutta sekin hiipui vähitellen. Elämään alkoi tulla niin paljon muutakin, ettei hengailu siinä joukossa tuntunut enää houkuttelevalta.
”Sitten muutin Turkuun opiskelemaan, enkä täällä oikein osannut mennä mukaan seurakunnan toimintaan. Sain kavereita opiskelujen parista, eikä minulla ole ollut tarvetta osallistua aktiivisesti toimintaan”, Sonja pohtii.
Kaipuu seurakuntayhteyteen johti Mikko Malmivaaran ja Jussipekka Jyväsjärven mukaan kristillisten järjestöjen nuorten aikuisten toimintaan.
”Jos riparin jälkeinen toiminta on vain hengailua ja kivaa yhdessä oloa, ei tämä välttämättä kanna aikuisiälle. Nuorena on tosi hyvä, että seurakuntaan oli matala kynnys. Sinne saattoi mennä pelaamaan vaikka biljardia, mutta jossain vaiheessa pitää tuoda mukaan Jeesus”, Malmivaara pohtii.
Jyväsjärvi puolestaan muistelee, että oman seurakunnan työntekijöiden opetus oli vahvaa. Toisaalta molemmat ovat sitä mieltä, että hyvää meininkiäkään ei saisi unohtaa.
”Hyvän meiningin säilyttäminen ei ole se vaikea juttu, vaan hyvän meininingin yhdistäminen evankeliumiin”, täsmentää Malmivaara.
Sonja Häkli kertoo osallistuvansa seurakunnan toimintaan edelleen silloin tällöin, käymällä esimerkiksi joulukirkossa. Hänellä ei ole mitään seurakuntaa vastaan, aktiiviselle osallistumiselle ei vain juuri nyt ole tarvetta.
”Ei hyvänä kristittynä olemisen tarvitse välttämättä tarkoittaa sitä, että on pakko osallistua toimintaan viikoittain. Pitäisi mennä sen mukaan, mikä itsestä tuntuu hyvältä”, hän pohtii.
Ei Sonja mihinkään ole kadonnut. Hän arvelee, että joskus tulevaisuudessa tie voi viedä seurakunnan tilaisuuksiin nykyistä useamminkin.
Kävijöiden näköistä toimintaa
Helsingin seurakuntayhtymän nuorten aikuisten pastori Juha Petterson on tutkinut nuorten aikuisten uskonnollisuutta. Hänen mukaansa ajassa on paljonkin hengellistä etsintää ja pohdintaa. Ihmiset hakevat hyvinvointia ja merkitystä tähän hetkeen.
”Seurakunnassa ongelmana on usein se, että toimintaa suunnitellaan tietynlaiselle porukalle, joka on usein työntekijän itsensä näköinen. Kirkossa ei ole omaksuttu jäsenlähtöistä tekemistä.”
Petterson kysyy, missä määrin riparin suosio perustuu enemmänkin sen asemaan nuorisokulttuurissa kuin opetuksen sisältöön.
”Miten pitkälle esteettis-emotionaalinen muistijälki kantaa, kun tulee elämänmuutoksia, lähdetään opiskelemaan uudelle paikkakunnalle ja rationaalinen maailmankuva alkaa kehittyä?”
Hän pohtii Essen lukijan esittämää ajatusta, jonka mukaan ”kirkko onnistuu hävittämään muutamassa vuodessa käytännöllisesti katsoen kaiken yhteyden suurimpaan osaan rippikoulun käyneistä”.
Juha Petterson kyseenalaistaa kysymyksenasettelun.
”Ovatko nuoret aikuiset todella kadonneet seurakunnasta, vai onko meillä vain vääränlaiset odotukset? Kannattaako seurakunnan edes olettaa, että kiireisiä parikymppisiä saadaan kerättyä samanaikaisesti yhteen paikkaan riparilta tutun hyvän meiningin äärelle?”
Pettersonin mukaan ei kannattaisi. Hänen kokemuksensa mukaan yksittäiset tapahtumat kyllä vetävät viikoittain porukkaa, mutta ei nuorisotoiminnan tavoin suuria joukkoja.
Espoossa seurakunnat järjestävät nuorten aikuisten toimintaa yhteistyönä. Säännöllisiä yhteistyöhankkeita ovat kerran kuussa järjestettävä Pop-messu sekä viikoittaiset perjantai-illat, joiden järjestysvuoro kiertää seurakunnilla. Seurakunnilla on myös jonkin verran omaa toimintaa. Olarin nuorten aikuisten pappi Inari Varimo kertoo, että toimintaa suunnitellaan siihen osallistuvien nuorten aikuisten toiveiden mukaan.
Varimolle tärkeä ajatus työssä on se, että aktiiviset ihmiset suunnittelisivat ja toteuttaisivat toimintaa itse, ja seurakunta mahdollistaisi tämän esimerkiksi tarjoamalla tiloja tai mainontaa.
Jaa tämä artikkeli: