Oikeudet vaa´assa. Arkistolaitoksen kehitysjohtaja Jaana Kilkki totesi blogitekstissään viime keväänä: ”Kirkonkirjojen käyttöön antamisessa on kyse kahden perusoikeuden välillä tasapainottelemisesta. Toisaalla on tutkimuksen vapaus, toisaalla yksilöiden oikeus yksityisyyden suojaan, jota kirkkohallitus on painottanut”. Kuva: Hans Eiskonen
Sukupuun tutkimisesta kiistaa
Sukututkijat ovat tyytymättömiä kirkkohallituksen linjaukseen, jonka mukaan nuorimpia kirkonkirjoja ei enää pääse vapaasti tutkimaan.
Arkistolaitos ja kirkkohallitus ovat eri linjoilla henkilötietosuojan tulkinnassa. Arkistolaitos sallii kirkonkirjojen omatoimisen tutkimisen valvotusti. Sen uudet lupakäytännöt astuvat voimaan syyskuun alussa.
Kirkko puolestaan on evästänyt luterilaisia seurakuntia ohjeistuksella, jota sukututkijat ja etenkin tutkijoiden edunvalvontajärjestö Suomen sukututkimusseura ovat kritisoineet.
Kirkkohallitus julkaisi viime keväänä suosituksen, joka neuvoo seurakuntia ja keskusrekisterejä myöntämään lupia kirkonkirjojen omatoimiseen tutkimiseen vain siinä tapauksessa, että asiakirjat ovat satavuotiaita tai sitä vanhempia. Seurakunnista tosin voi edelleen tilata nuorista kirkonkirjoista tietoja, jotka eivät loukkaa henkilöiden yksityisyyttä.
Kirkkohallituksen linjaus pohjautuu paitsi henkilötietolakiin, myös korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen viime vuoden lopulta. Oikeuden päätös turvasi yksityishenkilön oikeuden yksityisyyden suojaan, ja rajoitti samalla yksittäisen sukututkijan oikeuksia tutkia elossa olevien henkilöiden taustoja.
Arkistolaitos puolestaan ottaa syyskuun alussa käyttöön uudet lupakäytännöt kirkonkirjojen tutkimiseen. Se on valmistellut ohjeistuksen yhteistyössä tietosuojavaltuutetun ja sukututkijoiden kanssa. Sukututkijan tulee täyttää arkistojen käyttölupahakemus ja liittää oheen selvitys tutkimushankkeesta, jonka jälkeen Kansallis- ja maakunta-arkistot valvovat, että kirkonkirjojen tutkiminen sujuu tietoturvallisesti ja valvotusti.
Arkistolaitoksen pääjohtajan Jussi Nuortevan mukaan käytäntö selittyy laitoksen tehtävällä. Sen tulee varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyminen ja edistää niiden tutkimusta ja käyttöä.
– Arkistolaitoksen tehtävänä on tukea kansallisen muistin rakentamista, johon sukututkijatkin omalta osaltaan osallistuvat. Siksi olemme rakentaneet käytännöt, jotka yksityisyyden suojaa vaarantamatta pyrkivät säilyttämään sukututkimuksen mahdollisimman mutkattomana.
Jussi Nuorteva pitää pulmallisena tilannetta, jossa kirkonkirjoja hallussaan pitävät seurakunnat ja toisaalta arkistolaitos ovat ohjeistuksissaan ja käytännöissään eri linjoilla.
– Kirkon ja arkistolaitoksen tulisi päästä yhteisiin linjauksiin yhdessä tietosuojavaltuutetun ja sukututkijoiden kanssa.
Nuortevan mielestä toisena vaihtoehtona olisi se, että Suomi ottaisi mallia Ruotsin käytännöstä.
– Ruotsissa kirkonkirjat ovat Ruotsin valtionarkiston hallussa, sillä väestökirjanpidon katsotaan olevan kansallista omaisuutta. Arkisto päättää niiden luovuttamisesta tutkimuskäyttöön itsenäisesti. Ruotsissa 70 vuotta vanhempia asiakirjoja voi tutkia vapaasti.
Sukututkijat ovat tyytyväisiä yhteistyöhön arkistolaitoksen kanssa, mutta Suomen sukututkimuksen seura on kritisoinut kirkon tekemiä ohjeistuksia muun muassa Sukutieto-lehdessään. Joidenkin tulkintojen mukaan kirkko yrittää tahallaan vaikeuttaa sukututkimuksen tekoa.
Kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja kirkkohallituksesta kiistää tällaiset tulkinnat.
– Kirkkohallituksen suositus ei ole suunnattu sukututkijoita vastaan, vaan turvaamaan kansalaisen yksityisyyden suojaa. Suosituksen taustalla on henkilötietolainsäädäntö, jonka soveltamisesta korkein hallinto-oikeus teki päätöksen. Henkilörekisterin pitäjänä kirkko on viranomaistaho, jonka on noudatettava Suomen lainsäädäntöä ja siitä oikeusistuimessa tehtyä tulkintaa.
Pihlajan mukaan kirkonkirjat sisältävät ihmisten henkilötietoja, jotka voivat olla hyvinkin arkaluontoisia esimerkiksi tietoja sairauksista, huostaanottopäätöksistä ja rikosrekisteristä. Yhdellä mikrokortilla saattaa olla tietoja useammasta henkilöstä ja perheestä.
– Osa ihmisistä on saattanut kieltää heitä koskevien tietojen luovuttamisen, kertoo Pihlaja.
Hänen mukaansa kirkko on kuitenkin valmis ohjeistamaan seurakuntia uudella tavalla, mikäli säännösten tulkinnasta tulee uutta tietoa tai toisenlaista oikeuskäytäntöä. Niistä vastaavat eduskunta ja suomalainen oikeuslaitos.
Ulla Lötjönen
Missä kirkonkirjat sijaitsevat?
Suurin osa kirkonkirjoista tai niiden mikrokopioista on seurakuntien hallussa. Valtionarkistoon on kuitenkin taltioitu osa kirkonkirjoista. Mikkelin maakunta-arkistosta löytyvät niin kutsutun luovutetun alueen kirkonkirjat ja siviilirekisteriasiakirjat vuoteen 1950 asti.
Arkistolaitoksen hallussa on lisäksi joidenkin seurakuntien sata vuotta nuorempien kirkonkirjojen mikrokorttikopioita. Osa seurakunnista on pyytänyt arkistolaitosta poistamaan mikrokortit asiakkaiden käytöstä sen jälkeen, kun kirkkohallitus suositus oli tullut seurakuntien tietoon.
Jaa tämä artikkeli: