Alku. Rakkaus turvaa kasvun.
Suojaan
Mua siipeis suojaan kätke, oi Jeesus Herrani. Radiosta kuuluva virsi herättää muiston lapsuudesta.
Maalaistalon päivän hyörinä on laantunut ja väki käynyt levolle. Kaikki on hiljaista, mutta uni ei tule, sillä odotan sitä, minkä joka ilta kuulen mummon kamarista. Ja sitten se alkaa: Suojaavat siipes, Jeesus, mun päällen’ levitä. En erota sanoja, mutta niekuista tunnistan tutun iltavirren. Se rauhoittaa lapsen mielen uneen. Nykyisin tämän iltavirren kieliasu on hieman toinen ja toisinaan on sävelkin, mutta nyt kuulen sen mummon niekuilla.
Virsi on minulle rakas, kuten oli mummokin. Tunnen olleeni onnekas, että sain kasvaa sellaisen mummon läheisyydessä. Hänen virrenveisuunsa ja koko hänen olemuksensa välittivät samaa: rakkautta, huolenpitoa ja turvaa. Veisaamalla mummo jätti itsensä ja koko perhekuntansa suurempiin käsiin.
Monen perintönä – minunkin – on myös toisenlaisia uskonnollisia kokemuksia. Sellaisia, joissa hyvä sanoma ei ole tuntunut uskottavalta, kun sen välittäjästä on henkinyt jotain muuta: epäaitoutta, rakkaudettomuutta tai tylyä tuomiota. Mistä lapsi silloin olisi löytänyt turvan?
Nyt olen itse mummoikäinen. Mitä minusta välittyy? Ja mahtuisiko iltavirsi ollenkaan pelien räiskeen ja aggressiivisesti jumputtavan musiikin lomaan? Jos ei suoralta kädeltä virsi, niin ainakin rakkaus mahtuu. Ja välittäminen. Siinä on kylliksi tehtävää. Siihen tarvitsen mummon virttä itseäni ja koko perhekuntaani siunaamaan.
Eeva Hurskainen
Apostolien päivä
Herran palveluksessa Jaa tämä artikkeli: