Samuel Luakin suomalaisuus tuli postiluukusta. Maahanmuuttoviraston virallinen tiedote kansalaisuudesta korvasi hymyilevät onnittelut ja tervetulotoivotuksen. ”Ei se haittaa”, sanoo Luak, kuten hän sanoo hyvin usein, hiukan kainuulaisella nuotilla. Kuva: Karoliina Ek
Suomalainen Etelä-Sudanista
Entressen kirjastossa on arkisena iltapäivänä näkyvillä laaja kirjo uutta espoolaisuutta. Erityisesti nuoret kokoontuvat täällä luontevasti monikulttuurisiksi peli- ja pulinaryhmiksi.
Pitkänhuiskea Samuel Luak tervehtii ohi kulkevaa ystäväänsä ja vaihtaa kuulumiset. Hän tuntee pääkaupunkiseudun sudanilaislähtöiset, sillä he kokoontuvat viikoittain tapaamisiin Tikkurilassa.
”Sunnuntaisin käymme kirkossa ja sitten kokoonnumme puhumaan uskonnosta ja kulttuurista ja jakamaan tietoamme ja kokemuksiamme Suomesta. Olemme auttava yhteisö, rohkaisemme toisiamme tulemaan osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Tärkeintä on, että kukaan ei jää yksin”, Luak sanoo.
Suurin osa Espoon maahanmuuttajista on kristittyjä. Niin ovat myös sudanilaiset – katolisia, anglikaanisia, presbyteerejä ja luterilaisia.
”Kirkko on globaali yhteisö. Sen tulee olla uskollinen omalle olemukselleen”, sanoo Espoon seurakuntayhtymän maahanmuuttajatyön sihteeri Pertti Poutanen.
”Kirkon on oltava avoin, matalan kynnyksen paikka. Oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon, rauhan ja rakkauden edistäminen ovat seurakunnille arjen asia, eivät juhlapuhetta. Avoimuuden ja kristillisen ykseyden pitää näkyä esimerkiksi siinä, miten annamme kirkon erilaisia tiloja käyttöön”, Poutanen sanoo.
Ensimmäinen yllätys oli valo.
”Päivät olivat niin pitkät, ne eivät loppuneet ollenkaan!”
Samuel Luak tuli vaimonsa kanssa Suomeen kesäkuussa 2004 Sudanin sodan jaloista.
Kiintiöpakolaiset siirtyivät Libanonin koneesta suoraan Kajaanin lennolle ja asettuivat Otanmäen kylään, joka tuolloin oli vielä osa Vuolijoen kuntaa. Pitkän, monen maan kautta kulkeneen pakomatkan jälkeen rauhallinen aloilleen asettuminen oli pariskunnalle hyvä kokemus.
”Kaikkien maahanmuuttajien pitäisi päästä ensin maaseudulle. Siellä tutustuu hyvin suomalaisiin ihmisiin ja suomalaiseen kulttuuriin”, Luak sanoo.
Evankelis-presbyteerisen kirkon pappi Samuel Luak oli kiinnostunut paikallisesta seurakunnasta, mutta kompastui aluksi kulttuurieroihin.
”Odotin, että joku tulee kutsumaan meidät kirkkoon. Afrikassa kutsu on kunnioituksen osoitus, eikä mihinkään tilaisuuteen sovi mennä kutsumatta. En tiennyt, että samaan aikaan kirkon ja seurakunnan ovet olivat avoinna ja siellä puolestaan odotettiin, että me kävelemme ovesta sisään”.
Kun tilanne selvisi, Luak ehdotti että hän voi kiertää kaikki Otanmäen talot ja käydä kutsumassa ihmisiä kirkkoon.
Hän on tehnyt paljon vapaaehtoistyötä kirkon piirissä, ja vaikuttaa nyt muun muassa monikulttuurisuustyöryhmissä. Hän puhuu sujuvaa suomea, jota hän opiskeli yhdeksän kuukautta kursseilla. Parhaiten kielitaito karttuu kuitenkin arkitilanteissa puhumalla.
”Viranomaiset auttavat avaamalla ovia, mutta maahanmuuttajan pitää myös itse olla aktiivinen”, Luak muistuttaa.
Tätä asennetta hän painottaa myös puhuessaan muiden maahan muuttaneiden kanssa. Erityisesti nuorten on hyvä tunnustaa erilainen taustansa ja ponnistaa siitä eteenpäin.
”Jos nuori jää vain protestoimaan omaa erilaisuuttaan ja sitä, että kantasuomalaisilla on paremmat edellytykset, hänelle käy huonosti. Jos ei tunnusta sitä, että täällä on erilaista kuin kotimaassa, sopeutuminen on vaikeaa. On tärkeää oppia olemaan Suomessa.”
Alkuvaiheen erityistarpeet, kuten tulkkauspalvelut, on kuntien kotouttamisohjelmissa kohtuullisesti hoidettu. Espoon kaupungin maahanmuutto- ja työllisyysasioiden vastaava Teemu Haapalehto sanoo, että on ydinkysymys, miten maahan muuttaneet toimivat kieltä opittuaan suomalaisessa arjessa. Esimerkkinä haasteista hän mainitsee nuoret, jotka muuttavat ummikkoina uuteen kulttuuriin vaiheessa, jossa kantasuomalaisilla ikätovereilla on takanaan jo vuosikymmenen mittainen päiväkoti-, esikoulu-, alakoulu- ja yläkoulutausta.
”15-vuotiaalle on melkoinen urakka opetella uusi kieli ja kiriä kiinni ikätoverinsa, ennen kuin pitäisi olla jo valmis toisen asteen koulutukseen. Tässä kohtaa maahanmuuttajanuorten syrjäytymisvaara on viisinkertainen ikäluokassaan”, Haapalehto kertoo.
Samuel Luak kertoo 14-vuotiaasta sudanilaistytöstä, joka opiskeli vuoden suomea, siirtyi sitten suomalaiseen peruskouluun ja ahkeroi itselleen hyvän päästötodistuksen.
”Hän opiskeli lähihoitajaksi ja on nyt töissä, mutta tekee samalla jatko-opintoja. Tässäkin on paljon kiinni omasta asenteesta ja ahkeruudesta”.
20 vuotta sitten Espooseen muutti pääosin suomalaisia muualta Suomesta. Ilman maahanmuuttoa kaupunki olisi muuttotappiollinen. Kehitys, joka muokkaa väestöä maahanmuuton kautta, on kuitenkin niin uutta ja nopeaa, että palvelurakenteet eivät ole ehtineet muutoksen mukaan.
”Niinkin perustavat asiat kuin kuntien ja valtion työnjako uusien tulijoiden integroimiseksi yhteiskuntaan ovat osittain sopimatta. Esimerkiksi aikuisopetuksesta, jollaiseksi tässä puhutun nuoren ikäryhmän opinnot luetaan, valtio korvaa vain pienen osan. Rahan lisäksi puuttuu paikkoja; pitäisi olla selkeä silta peruskoulun ja toisen asteen opintojen välillä, jotta maahanmuuttajat pääsisivät mukaan systeemiin,” Haapalehto sanoo.
Samuel Luak kertoo, että hänen elämänsä vaikein asia oli opiskella Helsingin yliopistossa suomeksi. Hänellä oli jo Sudanista teologian maisterin tutkinto, mutta Kirkkohallitus edellytti vielä yhtätoista opintopistettä suomalaisen maisteritutkinnon suorittamiseksi.
”Siinä meni vuosi, mutta nyt tutkinto on valmis. Työpaikkaa olen etsinyt kovasti ja etsin edelleen.”
Apina ja mustamakkara. Samuel Luak on vuosien varrella kuullut itsestään nimittelyä, johon hän suhtautuu tyynesti.
”Suomessa rasismikin on erilaista kuin Sudanissa. Siellä viranomaiset suhtautuvat rasistisesti kansalaisiin, täällä rasismi ilmenee kansalaisten välillä. Kaikkialla on monenlaisia ihmisiä. Jos joku nimittelee minua, en ajattele että hänen asenteensa on suomalaisten asenne, vaan hänen omansa. Eivät kaikki suomalaiset ole hiljaisiakaan, kuten meille etukäteen väitettiin”, Luak hymyilee.
Hän on nyt suomalainen itsekin.
”Samalla kun minä ja vaimoni saimme viime vuonna Suomen kansalaisuuden, sen saivat myös lapsemme. Olemme myös vuonna 2011 itsenäistyneen Etelä-Sudanin kansalaisia, mutta tunnen itseni suomalaiseksi. Lähdemme ehkä keväällä tapaamaan sukulaisia, mutta ensin pitää anoa Etelä-Sudaniin viisumia, sillä meillä on vain Suomen passit.”
Luakin kolme kainuulaispoikaa eivät ole vielä koskaan käyneet vanhempiensa synnyinmaassa. Nyt 3-, 5- ja 8-vuotiaat lapset osaavat vähän isänsä kotikieltä nyeriä, mutta suomi on heidän äidinkielensä.
Vieraskielisiä kristittyjä asuu Espoossa noin 17 000. Heistä evankelisluterilaisiin seurakuntiin kuuluu alle 1200. Vuonna 2030 vieraskielisiä kristittyjä espoolaisia arvioidaan olevan yli 30 000, joten myös seurakuntien jäsenmäärissä maahanmuuttajat ovat suuri potentiaali.
”Haasteemme on saada heidät mukaan perustoimintaamme, sillä ei ole mielekästä perustaa kymmeniä erikielisiä ryhmiä seurakuntien vierelle. Rekrytoimalla ja myös tukityöllistämällä maahan muuttaneita sopeutuminen käy puolin ja toisin parhaiten”, sanoo Pertti Poutanen.
Hän muistuttaa, että tulijoiden joukossa on myös lukuisia muita uskontoja tunnustavia, joiden vakaumusta tulee kunnioittaa.
”Kristityn vastuu ja kirkon tehtävä on puolustaa myös heitä, joilla on erilainen elämänkatsomus. Jokaiselle ihmisille se, mikä on tärkeintä elämässä, on hänelle tärkeintä elämässä”, Poutanen painottaa.
Mikä on sinulle tärkeintä elämässä, Samuel Luak?
”Uskoa Jumalaan ja rakastaa häntä yli kaiken. Kunnioittaa, rakastaa ja auttaa toisia ihmisiä – se ei maksa mitään!”
Jaa tämä artikkeli: