Vaeltamassa. Elokuun alussa Pyhän Laurin reittiä kävelleet Sohvi Venäläinen ja Samppa Laakso osuivat Vantaanjoen varrelle samaan aikaan kaljakellujien kanssa. Kuva: Jani Laukkanen
Suomalainen etsii jumalayhteyttä luonnosta
Pyhiinvaellukset ja ristisaatot on mielletty katolilaisille ja ortodokseille kuuluviksi, mutta rukousvaellukset kiinnostavat nyt myös luterilaisia.
Kaksikymmentä kilometriä ei tunnu pitkältä kävellä, jos edetään hitaalla tempolla taukoja pitäen. Tätä mieltä kuuluivat olevan lauantaina Espoon ekumeeniseen ristisaattoon osallistuneet. Luterilaisista, ortodokseista ja katolilaisista koostuva joukko taivalsi laulaen ja rukoillen Espoon Myllyjärveltä kohti Leppävaaraa.
Levähdyspaikkoina oli kirkkoja, luostari sekä luonnonkauniita paikkoja, kuten esimerkiksi Träskandan puisto ja yksityisperheen piha Lippajärven rannalla.
Ristisaattoa järjestäneen Leppävaaran seurakunnan pastorin Terhi Muilu-Teinosen mukaan tarkoitus oli auttaa ihmisiä mietiskelemään elämäänsä ja yhteyttään Jumalaan.
Pyhiinvaeltaminen on kasvattanut suosiotaan luterilaisessakin maailmassa ja soveltuu Muilu-Teinosen mukaan kirkkokuntaamme mainiosti.
– Suomalaiset hakevat jumalayhteyttä luonnosta. Ristisaatossa kuljemme Jumalan luomassa maailmassa yhtenä ryhmänä.
Luterilaista Jukka Järvenpäätä houkutteli kävelyretkelle halu hiljentyä. Hän tuli tapahtumaan toisena vuonna peräkkäin.
– Tarkoitus ei ole vain siirtyä maantieteellisesti 20 kilometriä vaan tehdä matkaa itsensä kanssa, hän sanoi.
Video
Ristisaattoon viidennen kerran osallistunut ortodoksi Leena Yrjölä puolestaan iloitsi, että sai talsia eteenpäin muiden kirkkokuntien edustajien kanssa. Hän arveli, että luterilaisten osuus kävelijöistä oli tapahtumassa kasvanut vuosien varrella.
– Luterilaiset näyttävät löytäneen ristisaattoperinteen, totesi Yrjölä.
Suomessa on kesän aikana organisoitu tiettävästi toistakymmentä pyhiinvaellusta. Lyhyimmät matkat ovat olleet Espoon tapaan päivän mittaisia. Esimerkiksi Vantaalla vaellettiin elokuun ensimmäisenä lauantaina Pyhän Laurin kirkkoa kohti.
Terttu Linnamaata vaellukset kiinnostivat niin paljon, että hän osallistui sekä Espoon että Vantaan kävelyyn. Keskeisenä hän koki hengellisyyden etsinnän ja luonnossa kulkemisen.
– Tie on tärkeä, ei niinkään päämäärä, helsinkiläisrouva mietti.
Pidemmistä vaelluksista tunnetuimpia Suomessa ovat luterilaisten viime vuosikymmeninä henkiin herättämä Jaakon vaellus keskiaikaisella reitillä Hämeen härkätiellä ja ekumeeninen Pyhän Henrikin vaellus Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. Uusina vaelluksina tänä kesänä tulivat Pyhät polut -yhdistyksen opastamat reissut Imatralta Enonkoskelle. Reitti sisälsi 160 kilometriä kävelyä ja 20 kilometriä kirkkovenesoutua.
– Tämä on luterilainen malli pyhiinvaeltamisesta. Alun perin meidän piti järjestää kesällä yksi 15 hengen koevaellus, mutta ilmoittautumisia tuli 200. Lopulta vedimme viisi vaellusta, joihin voitiin ottaa 125 henkilöä, kertoo Pyhät polut -yhdistyksen varapuheenjohtaja Tuomo Jantunen.
Pyhien polkujen vaellusreitti kulki pääosin maastossa, ja eri puolilta maata tulevat osanottajat saivat hyvissä ajoin ohjeita maastossa kulkemiseen. Rakkojen välttämiseksi esimerkiksi ohjeistettiin ottamaan kengät, joilla olisi kävelty vähintään sata kilometriä.
Kulkijat kokivat hartaushetket matkan varrelle osuneissa kirkoissa tärkeiksi. Jantunen ei usko, että reitti ilman ohjattua ohjelmaa herättäisi innostusta.
– Ihmisillä on tarve irtautua arkielämästä. Reitille tarvitaan sisältöä, ja monelle vaeltajalle se on juuri kristillinen sisältö.
Noora Melaanvuo
Jaa tämä artikkeli: