Suonpää: Kohtaamisen kirkko ja vihainen Antti
Uhkailevaan sävyyn netissä kirjoittava Antti osasi myös kiteyttää sen, mikä Suomessa mättää.
”Suomenmaassa on ongelmana se, ettei ole sellaista foorumia, jossa pääsisi kasvokkain juttelemaan asioista. Se kaikki menee sitten MV:n ynnä muiden kautta eetteriin. Ja siellä se aina sitten rönsyilee se keskustelu.” - Antti
Antilla on selvä käsitys siitä, mikä Suomessa on pielessä. Ei keskustella kasvokkain, ei kohdata lähimmäistä. Kuulostaa pitkälti samalta, kuin mitä kirkossakin on arvioitu. Kirkon strategiakin on nimeltään Kohtaamisen kirkko.
Osa suomalaista kokee olevansa syrjäytettyjä julkisesta keskustelusta. Moni selvästi kokee, ettei saa ääntään kuuluviin. Yksisilmäistä mediaa vaivaa Antin sanoin suvakkityyli, perussuomalaisille arvoille ei anneta riittävästi tilaa. Siksi MV-julkaisua luetaan – ja siksi MV:n kommenttipalstalle kirjoitetaan ne pimeän ahdistuneet vihanpurkaukset, joille ei muuta purkautumistietä löydy. Antti ymmärtää MV-julkaisun luonteen hyvin. ”Tietysti se MV agitoi välillä. Niin, että pitää sitä itsekin vähän katsoa toiselta kantilta niitä kirjoituksia.” Sinne MV-julkaisun keskusteluihin Anttikin oli silti päätynyt, kun Anttia ahdisti kuukauden takainen kolumnini. Sinne muiden joukkoon myös Antti kirjoitti uhkauksensa.
Antin viesti oli siistimmästä päästä – ja omalla nimellä kirjoitettu. Muutama nimimerkin takana piileskelevä onneton sielu puhui raiskaamisestakin. Siis minun raiskaamisestani. Aikaisemmin sukupuoleni on varsin tehokkaasti suojannut seksuaalisella väkivallalla uhkaamiselta. Monelle naisellehan nämä uhkaukset ovat olleet arkipäivää jo pitkään.
Päätin lopulta soittaa Antille. Hienoisen alkukankeuden jälkeen saimme hetkeksi keskusteluyhteyden, vaikka varsinaiseen yhteisymmärrykseen vielä matkaa jäikin. En vieläkään ole ihan ensimmäisenä Antin taksikyytiin hyppäämässä, mutta eipä sitä kyytiä ole pitkään muillekaan tarjolla. Antti jää eläkkeelle tässä kuussa. Aikuinen mies siis, kyse ei ollut teinipojan uhosta. En ole ihan varma, minkä verran tämän tiedon pitäisi rauhoittaa.
Antilla oli vakava mieli, mutta vakava oli asiakin. Antti kertoi pitävänsä itseään suoraselkäisenä suomalaisena. Koko ikänsä hän on maksanut kirkollisveroa ja muutenkin elänyt siivosti, niin kuin isänmaallisen miehen pitää. Nyt oli kuitenkin tullut mitta täyteen ja kirkosta eroaminenkin on käynyt mielessä.
”Tämä ei ole mikään leikin asia”, Antti korosti, kun kysyin tuosta navetan taakse viemisestä. ”Isänmaata ollaan kovasti myymässä pois! Annetaan valta kaikille suvakeille ja sellaisille.” Mainitsi Antti maahanmuuttajatkin, mutta enemmän tässä oli kuitenkin kyse niistä suvakeista. ”Voisit sinäkin noissa kirjoituksissasi vähän lähentyä perussuomalaisia kansalaisia eikä aina olla semmoista suvakkityyliä. Oman maan kansalaiset ensin!”
Anttia ei ole kukaan kuunnellut – paitsi ehkä noilla samanmielisten nettipalstoilla. Yritin kuunnella, hetken. Kävi ilmi, että eniten Antin mieltä painoi naisten ahdistelu. Miesten ahdistelu selvästi vähemmän, ainakaan ne minuun kohdistuneet uhkaukset eivät näyttäneet häntä vaivaavan. ”Kirkko ei ole millään lailla huomioinut suomalaisia uhreja”, uskoo Antti, kaiketi ihan tosissaan. Emme selvästikään ole onnistuneet kertomaan Antille siitä työstä, mitä kirkossa tehdään. Rikosuhripäivystys, jonka perustajajäseniä kirkko on, hoitaa yli 35 000 yhteydenottoa vuodessa. Myös kirkon diakonit ja perheasiain keskukset auttavat väkivallan uhreja. Anttia ei ole kukaan tainnut muistaa kiittää siitä tuesta, mitä hän on kirkollisveroaan maksamalla antanut. Kiitos, Antti. Olet tukenut tärkeää työtä. Toivottavasti tuet jatkossakin.
Ja mitä niihin maahanmuuttajiin tulee, parasta olisi nyt tukea Kirkon Ulkomaanavun ja muiden järjestöjen työtä, rahalla ja rukouksin. Emme me voi tulijoita rajalle ampua, mutta Ulkomaanapu tekee parhaansa sen eteen, ettei niin monen tarvitsisi lähteä pakoon. Nyt, kun kehitysyhteistyö on tärkeämpää kuin koskaan ja sitä samalla kuitenkin järjenvastaisesti leikataan, Antin apu on entistä merkittävämpää.
Sille uhkaukselle Antilla ei lopultakaan oikein mitään selitystä ollut. Kun miestä risoo, niin miestä risoo. ”Minä olen semmoinen impulsiivinen, että ensin kirjoitan ja sitten vasta mietin, että mitä tuli kirjoitettua.” Tuon piirteen tunnistan kyllä itsessänikin. Ehkä tässä on se yhteinen pohja, mille rakentaa. Toinen voisi olla se keskustelu, jota Anttikin kaipasi. Olkoon niin. Mennään kahville ja jutellaan, Antti! Tulen omalla kyydillä.
Jaa tämä artikkeli: