Suonpää: Lukija näkee kyyneleet, muttei opi mitään
Kun kiinnostuksen herättäminen on pääasia, asialle ei jää tilaa. Kun keskitymme Alexander Stubbin ja irakilaisperheen kyyneleihin, emme opi mitään.
Hallituspuolueen puheenjohtaja vaihtui viikonloppuna. Se on iso uutinen, vaikkei yllätys ollutkaan. Valtiovarainministeri vaihtuu, ja jos puolue uuden johtajansa mukana muuttaa linjaansa, se vaikuttaa myös hallituksen eli koko Suomen suuntaan. Siksi se pitikin uutisoida näyttävästi.
Maanantain Iltalehti oli oikein extranumero, jossa kerrottiin ”kaikki politiikan superviikonlopusta”. Näyttävän lööpin keskiössä olivat niin kuvassa kuin otsikossakin väistyvän puheenjohtajan Alexander Stubbin kyyneleet ja liikuttava lupaus: ”Olen jatkossa parempi isä.”
Iltasanomat puolestaan käsitteli poliittisen kentän tapahtumia hienoisesti laajemmin. Lööpin kuvassa Stubbin lisäksi kyynelehtii pääministeri Juha Sipilä, joka on juuri nähnyt herättäjäjuhlien mainoksena esitetyn musiikkivideon Kahden maan kansalainen. Lööpin poliittinen analyysi on viiltävä: ”Stubb ja Sipilä MURTUIVAT KYYNELIIN.” Alaotsikko syventää vielä: ”Isä-Göran, Pirkko Mannola ja Suzanne-vaimo Stubbin tukena.” Hieno homma. Maailma ratkeilee liitoksissaan ja Suomelta on rahat loppu, mutta erotetulla puoluejohtajalla on vaimonsa, isänsä sekä Pirkko Mannolan tuki.
Mitä tässä tapahtui?
Viestinnän peruskurssilta muistelen teoriaa, jonka mukaan uutisen kiinnostavuus määräytyy ajallisen, maantieteellisen ja kulttuurisen etäisyyden mukaan. Uutinen on kiinnostava, jos se tapahtuu nyt. Uutinen kiinnostaa minua, jos se tapahtuu lähellä maailman keskipistettä, minua. Merkittävin kolmesta tekijästä on kulttuurinen kiinnostavuus. Jos uutinen koskee minunlaisiani ihmisiä, valkoisia ja heteroseksuaalisia länsimaalaisia protestantteja, pienikin asia kiinnostaa minua enemmän kuin mikään, mikä tapahtuu toisen näköisille ihmisille Etelä-Bantustaniassa. Tulkoot tulvat ja kansanmurha, ei kiinnosta, kun pysyvät kaukana ja koskettavat eri värisiä kuin minä.
Oppi on mennyt hyvin perille. Parhaiten kiinnostuksemme herää, kun viesti puetaan tarinan muotoon. Se, mikä unohtui viestinnän peruskurssilla ja unohtuu journalismissa usein, on viestin sisältö. Tarina vie tilaa itse viestiltä. Kun kiinnostuksen herättäminen on pääasia, asialle jää huonosti tilaa. Politiikan superviikonlopun uutisointi toimi juuri näin. Kiinnostus saatiin herätettyä, mutta sisältö puuttui. Stubbin kyyneleet vetosivat meihin, kukapa ei kyynelehtivästä miehestä kiinnostuisi. Kokoomuksen ja Suomen tulevasta linjasta emme oppineet mitään.
Me teemme ja luemme uutisia, joihin on helppo samaistua. Rakenteet ja laajemmat kokonaisuudet eivät kiinnosta. Kesäkuun koskettavimpia uutisia suomalaisessa mediassa on ollut jatkokertomus irakilaisperheestä, jonka Suomi aikoo hajottaa. Isälle on myönnetty turvapaikka, perheen äitiä ja kolmevuotiasta lasta sen sijaan odottaa paluu Irakiin. Perheestä on uutisoitu näyttävästi, ja me kaikki presidentti Tarja Halosta myöten kauhistuimme. Kauhistuminen on aivan oikein, kamala asiahan perheen hajottaminen on, väärin ja epäinhimillistä, huonoa maahanmuuttopolitiikkaa. Me kauhistuimme äiti Gashawin ja Sämä-tytön vuoksi heti, kun heidät oli kertomuksella inhimillistetty. Mikään valtava järkytys itse asian ei kuitenkaan olisi pitänyt olla. Tätähän eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka on, taloudellisia laskutoimituksia ja perheiden hajottamista.
Kyyneleet pitääkin huomata, se juuri on niiden tehtävä, lapsesta alkaen. Itku kertoo, että kaikki ei ole hyvin, että meihin sattuu. Kyyneleet kutsuvat apuun, niin mediassa kuin ihmissuhteissakin. Kyynelten pyyhkiminen ei kuitenkaan riitä. Vaikka Stubb taas hymyilisikin, koulutusleikkauksia ei ole peruttu. Vaikka Gashaw ja Sämä lopulta saisivatkin jäädä Suomeen, perheitä rikkova maahanmuuttopolitiikka ei ole muuttunut mihinkään ja tuhansia muita odottaa karkotus. Vaikka itku loppuisi, kipu jää.
Jaa tämä artikkeli: