Suonpää: Maallistuminen on kirkossa parasta
Kirkon historia on alusta alkaen ollut maallistumisen historiaa. Jo Jeesus vähät välitti sapattisäännöistä ja antoi opetuslastensa lepopäivänäkin elää ja syödä kuin pellossa.
Ja taas on kirkollamme opillinen kriisi, sain lukea Kotimaasta. Toimittaja Jussi Rytkönen oli nimittäin huomannut, ettei kirkko enää puhu ”entiseen tapaan” synnistä ja parannuksesta. Nykyisin kuulemma ”oikeudenmukaisuus- ja ihmisoikeuspuhe” peittävät kristinuskon todellisen ytimen. Ei tämä minusta mikään kriisi ole vaan päinvastoin. Kriisissä kirkko olisi, jos se edelleen puhuisi entiseen tapaan, menneen maailman miesten (sic) äänellä. Se entinen tapa oli usein vastenmielinen ja holhoava, vanhentunutta puhetta jo ”silloin ennen”. Nykyisin sitä ei ymmärtäisi enää kukaan.
Kirkossa on jatkuvasti tapana kantaa huolta maallistumisesta. Suomi maallistuu joka kerta, kun joku kiukuspäissään eroaa kirkosta ja kirkko maallistuu silloin, kun Taivaan ja Helvetin sijaan puhutaankin niistä, jotka konkreettisesti yrittävät Välimeren yli maanpäällisestä helvetistä paratiisiin hyvinvointivaltiossa. Kirkko maallistuu, kun homoseksuaalisuus ei enää ole synti ja lopullisesti kirkon pelätään maallistuvan sitten joskus, kun homoja ei saa enää syrjiä edes sakraalitiloissa. Maallistuminen on parasta, mitä kirkossa tapahtuu.
Kirkon historia on alusta alkaen – ainakin kirkon hyvinä hetkinä – ollut maallistumisen historiaa. Evankeliumien mukaan Jeesus vähät välitti sapattisäännöistä ja paransi, kun parantajaa tarvittiin, antoi opetuslastensa lepopäivänäkin elää ja syödä kuin pellossa. Rituaalinen puhtaus sai unohtua, kun Galilean mies ja likainen tusina söivät nälkäänsä. Uskonnollisten sääntöjen hylkääminen on maallistumista parhaimmillaan, se vapauttaa.
Paavali, suuri maallistumisen apostoli, sai kristinuskon leviämään ymmärtäessään, ettei Kristuksen vastaanottavan ihmisen tosiasiassa tarvitse luopua mistään itselleen tärkeästä – ei edes esinahastaan.
Ja tämä luterilaisuutemme se vasta maallistunutta onkin. Raamattu käännettiin kansankielelle ja lukutaidon yleistyttyä kuka tahansa saattoi huomata: ei se nyt niin ihmeellinen taikakirja olekaan. Luther vapautti kaksi suurta rakkauttaan kirkon vankeudesta. Raamattu ei kuulunut vain uskonoppineille, tuumasi Luther, eikä Katariina Kristuksen morsiameksi. Häkit auki ja vapauteen!
Luterilaisuus on maallistanut koko Pohjolaa niin, että meillä sosiaaliturva siirtyi jo kauan sitten kirkolta valtion vastuulle. Hyvinvointivaltio on maallistumisen hedelmä.
Silti maallistumisesta puhutaan kirkossa edelleen, kuin se olisi huono asia. Tuijotamme otsa rypyssä jäsenkäppyröitä ja pelkäämme maallistumisen haastetta, vaikka meidän pitäisi pikemminkin ihmetellä, miksi neljä miljoonaa ihmistä edelleen haluaa kuulua kirkkoon.
Jäsenmäärämme kertoo maallistumisen voimasta. Maallistuneeseen kirkkoon voi kävellä arkivaatteissa ja jos hyvin käy, oikeudenmukaisuuspuheen tai Pokemonien perässä kirkkosaliin asteleva saattaa samalla löytää Jeesuksenkin. Maallistuminen on kirkon pelastus.
Kirjoittaja Twitterissä: @suonpaa
Jaa tämä artikkeli: