Suonpää: Marx oli oikeassa
Kirkko ei ole kuolemaa, vaan elämää varten. Silti moni kuvittelee uskon ydinsanoman olevan kuolemanjälkeisessä, jossakin kaukana todellisuuden tuolla puolen.
"Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia."
– Karl Marx
”Jos intohimona on kommentoida esimerkiksi taloutta, verotusta tai maahanmuuttoa, kannattaa hakeutua puoluepolitiikkaan”, kirjoitti Sampo Terho kolumnissaan viikko sitten. ”Kirkon kannattaa keskittyä omaan ydinsanomaansa.” Terhon mielestä on väärin, että äänet kirkosta vaativat oikeudenmukaisempaa verotusta tai apua niille, jotka ovat paenneet sotaa. Pitäisi keskittyä ydinsanomaan, mikä se sitten olisikaan.
Muistin Terhon kolumnin, kun sunnuntain evankeliumitekstissä kuulin Jeesuksen sanovan: ”Jos te ette usko, kun puhun teille tämän maailman asioista, kuinka voisitte uskoa, kun puhun taivaallisista!” Siinä on vastaus tämän maailman sampoterhoille, jotka syyttävät kirkkoa mielistelystä nyt, kun kirkko ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Kirkko ei ole kuolemaa, vaan elämää varten. Silti moni kuvittelee uskon ydinsanoman olevan kuolemanjälkeisessä, jossakin kaukana todellisuuden tuolla puolen. Luterilaisuuden ydinsanoma on laissa ja evankeliumissa, molemmissa yhdessä. Ilman opetusta oikeasta ja väärästä taivaspuheet ovat tyhjänpäiväisiä. Ilman opetusta oikeasta ja väärästä evankeliumi kelpaa vain kipulääkkeeksi. Opiaatteja kansalle. Elämän unohtava ja kuolemaan keskittyvä kirkko palvelisi vallanpitäjiä, ei seurakuntalaisia. Kun arkkipiispa sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, ettei kirkon tehtävä ole ajaa suomalaisten etua, tarkoitti se samalla, ettei kirkon tehtävä ole ajaa suomalaisten poliitikkojen etua. Siksi nyt kitistään.
Ei lain saarnaamisessa mitään uutta ole. Se on uutta, että sitä saarnataan myös vallanpitäjille. Kirkko sanoo, että nyt tehdyt leikkaukset ovat kohtuuttomia ja kohdistuvat niihin, jotka jo valmiiksi kärsivät eniten. Ei olisi saanut sanoa. Poliittinen järjestelmä haluaisi pitää uskonnon yksityisasiana. Niin pienenä, että se mahtuu ihmisten makuuhuoneisiin – aivan kuin kirkolla olisi siellä jotakin ydinsanomaa jaettavana, peiton alla ja pimeässä. Niin kauan kun kirkon moraaliopetuksen ydin oli navanalusasioissa, se ei vielä järjestelmää häirinnyt.
Hyvinvointivaltiossa päätökset auttaa lähimmäistä on ulkoistettu järjestelmälle, samoin päätös olla auttamatta. Siksi ei riitä, että kirkko saarnaa lakia niille, jotka ovat tulleet messuun kuuntelemaan evankeliumia. Kirkossa on ymmärretty, että jos tässä järjestelmässä haluaa vaikuttaa, on puhuttava järjestelmälle, ei vain kirkkokansalle. Evankeliumia on mahdotonta uskottavasti julistaa, jos pelkää liata käsiään politiikkaan.
Marx oli oikeassa. Uskonto on aivan liian pitkään ollut kansan oopiumia. Taivaspuhe on turruttanut, pitänyt rahvasta aloillaan. Sen aika on ohi. Turruttakoon kansa itsensä muilla keinoilla, uskonnolla on tärkeämpääkin sanottava. Sen sijaan, että uskonto olisi ahdistetun huokaus, me voimme käyttää ääntä enemmän. Usko voi olla voimakas karjaisu ahdistetulta ja ahdistetun puolesta. Usko voi myös antaa voimia huutaa: ”Tämä on väärin!”
Jaa tämä artikkeli: