Suonpää: Pahinta on, kun hyvät ihmiset eivät istuta omenapuita
Terroristi-iskujen suma saa huomaamaan, että myötätuntoon ja suruun turtuu. Kunpa se ei veisi uskoa huomiseen.
”Pahinta ei ole ihmisten pahuus, vaan hyvien ihmisten hiljaisuus”, muistan Martin Luther Kingin sanoneen. Kuvittelin sen tarkoittavan, että ollakseni hyvä ihminen, minun olisi huudettava kilpaa somessa.
Charlie Hebdo -lehden toimitukseen hyökättiin puolitoista vuotta sitten. Olimme täynnä vihaa, täynnä huolta ja jokainen meistä halusi olla Charlie. Kahdentoista ihmisen murha sai meidät vaihtamaan profiilikuviamme, ostamaan t-paitoja ja kahvimukeja. "Je suis Charlie" – olkoonkin, että Charlie oli samalla rasistisen uskonnonpilkan symboli.
Pariisin isku marraskuussa 2015. Nyt emme enää olleet vain Charlie, olimme kaikki ranskalaisia. Profiilikuviin ilmestyivät Trikolorit ja kirkko julisti virren 600 sanomaa: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.”
Minäkin valvoin sen yön, tuijotin uutisia ja sain viiden minuutin välein päivitetyn tiedon uhrien määrästä. Viisitoista kuollutta, seitsemänkymmentä, satakolmekymmentä… Jälkikäteen tajusin, että olin seurannut yön tapahtumia samalla kiihkeydellä kuin jotkut jalkapalloa. Terrorismi oli viihteellistymässä kovaa vauhtia. Siitä oli tulossa pornoa.
Orlandon joukkomurhan aikaan mietin, kuinkahan kauan kestää, ennen kuin turrun näihin uutisiin.
Myötätunto, aito kyky ottaa osaa toisten suruun, oli kuollut jo aikaisemmin. Jäljellä on opportunismi, jokainen isku on uusi mahdollisuus julistaa omaa ylemmyyttään. Joillekin kyse on rodullisesta ylemmyydentunteesta. Iskut tarjoavat kerran toisensa jälkeen tilaa rasistisille purkauksille. ”Katsokaa, mitä Ranskassa tapahtuu! Kohta Suomikin on sotatilassa!” Minun syntini on päinvastainen, mutta yhtä vastenmielinen.
Meille ”hyville ihmisille” iskut tarjoavat mahdollisuuden moraalisen ylemmyydentunnon korostamiselle. ”Katsokaa mallia minusta, minä en anna tilaa pelolle ja rasismille!” Ostamme t-paitoja, joissa lukee ”suvakkihuora” ja kuvittelemme näin valtaavamme sanat ”suvakki” ja ”huora”, tekevämme niistä hyvän välikappaleita. Ei se paita poista huorittelua eikä tee sanasta ”suvakki” yhtään vähemmän loukkaavaa – vähän hyväksytymmän korkeintaan.
Ampuminen ostoskeskuksessa Münchenissä. Ich bin ein Münchener! Kuorma-auto väkijoukkoon Nizzassa. I am Nice?
Nizzan kohdalla huomasin, etten enää välitä. Terrorismi ei enää koskettanut minua. En yllättynyt, en pöyristynyt – enkä tainnut enää edes itkeä. En edes jaksanut kirjoittaa someen viestiä, jonka mukaan islam ei liity iskuun ja jos liittyykin, se ei ole oikeaa islamia. Näinhän olin aina aikaisemmin tavannut tehdä. En pelkää, en vihaa enkä enää edes kysy, miksi Jumala sallii kärsimyksen. En jaksa enää välittää. Pitäisikö?
Yksi tunnetuimmista Martti Luther -lainauksista kertoo omenapuun istuttamisesta: ”Vaikka tietäisin, että maailma tuhoutuu huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Luther ei todellisuudessa koskaan sanonut mitään näin järkevää maailmanlopusta. Lainausta on käytetty ainakin Saksassa, keskellä toisen maailmansodan painajaista. Maailma oli loppumassa siinä aivan kosketusetäisyydellä, mutta silti joku ymmärsi elämän jatkuvan.
Myös Martin Luther King käytti tuota omenapuuvertausta – samaan aikaan kun hyvät ihmiset olivat hiljaa. Ehkä pahinta onkin, kun hyvät ihmiset eivät enää jaksa istuttaa omenapuita, uskoa huomiseen.
Kirjoittaja Twitterissä: @suonpaa
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Tukholman kirkot ovat auki terrori-iskun vuoksi
AjankohtaistaRuotsin kirkko tarjoaa myös keskusteluapua niille, jotka haluavat puhua tapahtumista.