Mies vieressäni, siinä Tallinnanlaivan kahviossa, alkoi itkeä. Miehen nimi oli Sulejman ja toisin kuin suomalaiset laivalla, hän itki selvin päin. Sulejmanin poika – täysi-ikäinen, mutta lapsi – makasi lattialla miehen vieressä. Asento näytti vaivalloiselta, oikeastaan hullunkuriselta. Hymyilin, kunnes pojan noustessa tajusin, ettei ole sopivaa ainakaan nauraa. Poika oli selvästi invalidi, hyvä kun pysyi pystyssä kävellessään, toinen jalka paljon toista heikompi.

Hetkeä aikaisemmin poika oli vielä maannut penkillä, mutta siirtynyt nöyrästi pois suomalaisen rouvan tultua viereen huutamaan jotakin ulkomaalaisista, jotka eivät osaa käyttäytyä. Isä keräsi tavaransa pöydästä ja teki paremmalle väelle tilaa. Näki, ettei ollut ensimmäinen kerta, kun hän on joutunut väistämään. Siinä he istuivat, vieressäni lattialla. Poika tuijotti tyhjyyteen ja isä itki. Kesti ainakin viisitoista minuuttia ennen kuin löysin ihmisen sisältäni ja kysyin, onko kaikki hyvin. Typerä kysymykseni sai hetkeksi hymyn Sulejmanin kasvoille, ainoan koko laivamatkan aikana.

– Näyttääkö siltä?

Sulejman ja poika olivat matkalla kotiin, Kosovoon. Sulejmanin vaimo oli kuollut muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomessa ja hautaan piti päästä kotimaahan, oli sinne miten pitkä matka tahansa. Sitä Sulejman kertoi itkevänsä, että pojan äiti on kuollut ja nyt yksin volkkarin takakontissa autokannella, edessä useamman tuhannen kilometrin automatka. Kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärsin kyseen olevan tuhkauurnasta. En viitsinyt kysyä, oliko Sulejmanilla ollut lupa viedä vaimonsa vielä matkalle Euroopan halki. Hän vaikutti kaikesta huolimatta sen verran päättäväiseltä mieheltä, että olisi ehkä hyvin voinut varastaakin ne tuhkat.

Sulejman kertoi, miten he olivat kolme yhdessä, isä, äiti ja poika, lähteneet Kosovosta 1999 heti, kun sotilaat olivat palauttaneet hänen vaimonsa hakattuna kotiin. Omista kasvojensa arvista Sulejman ei sanonut mitään. Puhe katkesi ja kyyneleet palasivat. En tiedä, kumpi sattui pahemmin, vaimon muisto vai se, ettei hän enää jaksanut näytellä tyyntä ja vahvaa pojalleen. Kysyin, haluaisiko hän olla hetken yksin ja vein pojan hampurilaiselle. Nälkä oli kova, poika kertoi heidän säästäneen pitkään rahaa. Matka Kosovoon ei ollut ilmainen ja perillä olisi tarkoitus pitää oikeat hautajaiset.

Kun tulimme takaisin, Sulejman oli rauhoittunut ja jaksoi hetken kertoa kauniita asioita kotimaastaan. Miten lämmintä siellä on, miten puut kukkiva keväisin ja miten hän oli lapsena juossut vuorilla. Ääni petti taas, Sulejmanin poika ei ollut koskaan juossut vuorilla, ei juoksisi missään.

– Kranaatti, makuuhuone, ei enää siskoa…

Kranaatti oli toisen puolen miesten kosto siitä, että Sulejmanin puolen miehet olivat tehneet.

– Myös me, perheitä…

En uskaltanut kysyä mitään. Pitkä hiljaisuus ja sen päätteeksi jotakin kielellä, jota en ymmärtänyt, lopuksi lähes huomaamaton kumarrus.

– Rukoilitko?

– Anteeksi. En halua häiritä sinua.

Millaisessa maailmassa miehen pitää pyytää anteeksi sitä, että rukoilee ääneen? Tai että itkee.

Kysyin, mitä hän eniten juuri nyt rukoilee. Sulejman kertoi, että heidän matkansa kulkee serbien alueen läpi ja häntä pelottaa. Hänelle serbit ovat kaikki raiskaajia ja murhamiehiä. Sulejman kertoi myös, ettei ole pian kahteenkymmeneen vuoteen uskonut Jumalaan, mutta toivoo Jumalan olevan se Armelias, Armahtaja, joka hänelle lapsena oli luvattu.

– Koska jos Jumala on Armelias, hän ehkä auttaa meitä perille. En halua takaisin Suomeen. Se on ehkä hyvä sinulle, minulle kylmä ja vieras. Jos Jumala auttaa meidät kotiin, voin ehkä ensin antaa anteeksi ja sitten saada.

Kysyin, eikö Sulejman usko Jumalan vielä antaneen anteeksi ja osoitin tietämättämyyteni.

– Jumala antoi jo. Hän on Armelias, Armahtaja. Myös ihmisten pitää antaa.

Alkoi oma uskoni tuntua vähän teennäiseltä ja omat vaikeuteni vähäisiltä.