Suonpää: Suomessa lehdistönvapautta uhkaavat lukijat
Elämme maassa, jossa toimittajat alkavat yhä useammin hankkia turvakieltoja, elää piilossa lukijoilta.
Vuosia sitten kokenut poliitikko varoitti minua siitä ihmisryhmästä, jota politiikassa pitäisi aina yrittää pakoilla, äänestäjistä. Ovat kuulemma pahansuopia, pitkävihaisia ja usein hyvin yksinkertaisia. Kunnallisvaalien aikaan tapasinkin muutaman ja totesin neuvon olleen aiheellinen. En tykännyt, ikäviä olivat. Puhua niille vielä voi, mutta kuunnella ei kannata sanaakaan.
Nyt, kun saan palautetta lukijoilta, olen huomannut jopa ikävöiväni noita äänestäjiä. Median kuluttajiin verrattuna torilla vaalikahvia kärkkyvä äänestäjäkuntakin on alkanut tuntua sivistyneistöltä.
Pelko alkaa olla arkipäivää. Toimittaja, joka kirjoittaa rasismista, tietää jo ennen jutun julkaisua joutuvansa järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi."
Kaksikymmentäviisi vuotta sitten, 3. toukokuuta 1991, kirjoittivat afrikkalaiset journalistit Namibian Windhoekissa julistuksen itsenäisen ja moniarvoisen lehdistön puolesta. Windhoekin julistuksen vuosipäivä on samalla Maailman lehdistönvapauden päivä. Toimittajat ilman rajoja -järjestön vuosittaisen arvion mukaan Suomi oli jo seitsemännen kerran lehdistönvapauden ykkösmaa. Suomessa viranomaiset eivät ahdistele toimittajia. Suomessa toimittajia ei tapeta eikä lehtiä täällä sensuroida. Meillä on viranomaisten suhteen kaikki hyvin – mutta lukijat uhkaavat.
Edes kirkko ja uskovaiset eivät meillä rajoita sananvapautta. Kirkko hyväksyy yllättävän paljon. Valomerkki.fi voi julkaista poliittisesti kantaaottavia ja kärjekkäitä sarjakuvia, kirkollisissa lehdissä voidaan kritisoida kirkon näkemyksiä ja kirkolliskokouksen moittimisesta on hyvää vauhtia tulossa kaikkia Suomen luterilaisia yhdistävä kansanhuvi. Näin pitääkin olla. Se, jolla on itsetunto kunnossa, kestää tämän kyllä.
Suurin uhka lehdistönvapaudelle Suomessa ovat lukijat. Yhteiskunta ymmärtää lehdistönvapauden merkityksen ja viranomaiset pyrkivät ennemminkin suojelemaan sananvapautta kuin rajoittamaan sitä. Suomessa jopa kustantajat ja päätoimittajat ymmärtävät, mitä vapaus vaatii ja toimittajat saavat tehdä juttunsa ilman sensuuria, harva joutuu pelkäämään astuvansa mainostajien varpaille. Vain lukijoita pitää pelätä.
Kun itäsuomalainen lehti julkaisi jutun vuoden ensimmäisestä vauvasta, kuvassa onnellisena hymyilevää äitiä nimitettiin ensimmäisissä kommenteissa neekerihuoraksi."
Pelko alkaa olla arkipäivää. Toimittaja, joka kirjoittaa rasismista, tietää jo ennen jutun julkaisua joutuvansa järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Jos hän on nainen, häntä ensin huoritellaan ja lopuksi uhataan raiskata. Jos kirjoittaja on mies, hän pääsee ehkä itse helpommalla, mutta uhkauksia kohdistetaan hänen lähipiiriinsä, naiseen ja lapsiin. Me alamme pitää tätä normaalitilana, vaikka tämän ei sitä pitäisi olla. Olemme vai yhden pienen askeleen päässä siitä, että alamme hyväksyä tämän niin kuin tämä jotenkin kuuluisi asiaan.
Elämme maassa, jossa toimittajat alkavat yhä useammin hankkia turvakieltoja, elää piilossa lukijoilta.
Ja on turha kuvitella vihapostia tulevan vain MV-julkaisun lukijoilta ja muilta rasisteilta. Vaikka jokainen suomalainen kysyttäessä vastaisi seksuaalisen ahdistelun olevan väärin, saa siitä kirjoittava säännöllisesti päälleen vihan ryöpsähdyksen. Ihan tavallisilta miehiltä, sanotaan. Niin tavallisena alamme pitää tuntemattomien ihmisten uhkailua ja ahdistelua.
Kun itäsuomalainen lehti julkaisi jutun vuoden ensimmäisestä vauvasta, kuvassa onnellisena hymyilevää äitiä nimitettiin ensimmäisissä kommenteissa neekerihuoraksi. Kun opiskelijalehdessä julkaistiin juttu seksuaalisesta ahdistelusta opiskelijapiireissä, ylioppilaskunnan hallituksen jäsen nimitti ensi töikseen toimittajaa koulukiusaajaksi. Pahimmillaan väkivaltauhkaukset kohdistetaan jutun uhreihin. Vaikka rikoksen uhri haluaisikin rohkeasti kertoa kokemastaan väkivallasta omalla nimellään ja kasvoillaan, joutuu toimittaja harkitsemaan, suostuuko. Ennen pelättiin uhrin leimaamista, nyt pitää jo pelätä sitä, että uhriin kohdistuu väkivaltaa uudelleen.
Tähän (seurakuntien) lehteen kirjoittamieni kolumnien takia minun on pitänyt kertoa lapsilleni, miksi isästä kirjoitetaan netissä mitä sattuu. Aloittaessani jokaista kirjoitusta joudun kysymään itseltäni, onko aihe niin tärkeä, että voin altistaa läheisenikin vihalle ja uhkauksille. Se ei voi pitkään olla vaikuttamatta aihevalintoihin.
Tällä vauhdilla lehdistönvapauden päivästä on nopeasti tulossa lehdistönvapauden muistopäivä. Enkä minä tiedä, mitä asialle voisi tehdä.
Kirjoittaja Twitterissä: @suonpaa
Jaa tämä artikkeli: