Suonpää: Tapettujen muistopäivä, ei kaatuneiden
Kaatuneiden muistopäivänä ei ole aina muisteltu vain sankarivainajia. Suomen menestystarina on siinä, että lopulta olemme oppineet suremaan yhdessä.
Huhtikuussa 1940, kun talvisota oli juuri päättynyt, piispat ehdottivat yhteisten suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä talvisodassa kaatuneiden muistoksi. Niitä kaatuneita – tai tapettuja – olikin paljon. Yli 25 000 suomalaista oli tapettu 105 päivässä. Osa jäi rajan toiselle puolelle, suurin osa saatiin tuotua arkuissa kotiin. Suomelle he olivat sankarivainajia, suomalaisille isiä, aviomiehiä ja poikia – sekä äitejä, vaimoja ja tyttäriä.
Se ei ollut ensimmäinen kerta Suomen tasavallan historiassa. Vain 20 vuotta aikaisemmin oli suomalaisia ”kaatunut” vielä kymmenen tuhatta enemmän. Sodan aikana kuoli 20 000, puolet vapaussotiessa ja puolet vapauttajien erikseen murhaamina. Sisällissodan jälkeen oli vielä kymmeniä tuhansia suljettu piikkilanka-aidan sisälle. Osa tapettiin nälkään, osa piti erikseen ampua, kun eivät muuten ymmärtäneet kuolla. Kansakunta oli samalla kertaa tullut sekä itsenäiseksi että hulluksi. Talvisodan päättyessä vanhatkin haavat olivat vielä auki. Osa talvisodan sankarivainajista oli kuollut puolustaessaan valkoista Suomea, joka oli murhannut heidän isiään ja äitejään.
Piispojen ehdotus suru- ja muistojumalanpalveluksista oli toki paikallaan. Suomi oli selvinnyt hengissä ja sen pitikin osoittaa kiitollisuuttaan niille, jotka eivät selvinneet. Itsenäisyytensä säilyttäneen maan piti tukea niitä, jotka olivat menettäneet jotakin tärkeämpää, läheisiään. Oli kirkon tehtävä tukea surutyössä, vaikka olisi se voinut tehdä paljon enemmänkin.
Samalle viikolle piispojen ehdottamien suru- ja muistojumalanpalvelusten kanssa osui myös silloinen sotaväen, nykyinen puolustusvoimien lippujuhla. Sitä oli kahdenkymmenen vuoden ajan vietetty 16. toukokuuta. Kaikille suomalaisille se ei ollut juhla. Toukokuun 16. oli se päivä, jona suojeluskunnat olivat vuonna 1918 pitäneet Helsingin valloituksensa voitonparaatin. Saksalaisten, jotka Helsingin todellisuudessa olivat valloittaneet, oma paraati oli ollut jo muutamaa päivää aikaisemmin. Valkoinen juhlaparaati muisteli voittoa, jonka jälkeen tuhansia vietiin vankileireille, mutta samalla se nöyryytti häviäjiä kahdenkymmenen vuoden ajan.
Vaikka piispat eivät ehkä ristiriitaa nähneetkään, sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim näki. Maa ei voi yhdessä surra samaan aikaan, kun puolet kansasta juhlii toista puolta nöyryyttäen. Voittoa juhlivat vain voittajat, suru on kaikille yhteinen. Piispojen ehdotuksesta kuultuaan puolustusvoimien ylipäällikkö käski peruuttaa suunnitelmat vapaussodan voiton lippujuhlista ja voitonparaateista. Valkoisten käsivarsinauhojen aika oli tältä erää ohi, kansakunta pukeutui mustaan.
Ylipäällikön päiväkäskyn mukaan voitonparaatien sijaan toukokuun kolmantena sunnuntaina hiljennyttiin puolustusvoimissa viettämään ”nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä”. Piispat olisivat juhlineet sankarivainajia, Mannerheim toi sankarivainajien rinnalle muutkin sodan ja terrorin uhrit, rintaman takana murhatut ja leireillä tapetut. Heidätkin, joiden kuolemaan hän oli itse osasyyllinen.
Kaatuneiden muistopäivänä emme siis muistelleet vain sankarivainajia. Lahtari tai ei, piispat ja kirkko eivät kaatuneiden muistopäivää tehneet, sotamarsalkka Mannerheim teki. Hartaus ja suru menetyksen äärellä, lippu puolitangossa, ne yhdistivät rikkinäistä kansakuntaa. Vihan oli aika väistyä. Jos suomalaisuudessa jokin menestystarina on, se on vapaussodan muistossa ja punakapinan perinnössä. Se on siinä, miten lopulta pääsimme eteenpäin.
Suomen historian suurin tragedia nimittäin oli, että vapaussota ja vallankumous, kumpikin osin perusteltuja ja täysin ymmärrettäviä, olivat molemmat osuneet samaan aikaan. Menestystarina on kaatuneiden muistopäivässä. Se on siinä, että rikki raadeltu kansakunta sai kahdessakymmenessä vuodessa itsensä kasaan. Punaisten ja valkoisten oli aika yhdessä surra vainajiaan. Talvisodassa uhratut pojat olivat kuolemallaan sovittaneet isiensä synnit.
Tämä luo minulle toivoa paremmasta huomisesta muuallakin. Meillä tehtiin kaikkien virheiden ja syntien jälkeen jotakin myös oikein. Ehkä rauha on mahdollinen kaikkialla, missä tämän maailman mannerheimit ymmärtävät vähentää voitonparaatejaan, laskevat liput puolitankoon ja antavat tilaa surulle ja kaipaukselle.
Kirjoittaja Twitterissä: @suonpaa
Jaa tämä artikkeli: