Surevien kuuntelija
Pörri Ojala ja hänen 7-vuotias poikansa olivat juuri tulleet Lapista, kun puhelin soi. Puhelimessa oli Pörrin äiti, joka sanoi, että lähetä ” Murkku ” kioskille, soitan pian uudestaan. Pörrin mies oli tehnyt itsemurhan, ja viesti tuli täytenä yllätyksenä. Oli vuosi 1983.
– Kriisiapua ei tuolloin tunnettu. Kahteen viikkoon en pystynyt kertomaan edes pojalleni isän kuolemasta, Ojala muistelee.
Isän kuolinpäivän lähestyessä syksyllä 1999 katseltiin pojan kanssa vanhoja valokuvia. Murkusta tuli silloin hiljaisempi, mutta niin tuli Pörristäkin eikä se kummastuttanut.
Tuolloin nuoreksi mieheksi kasvanut poika kärsi unettomuudesta. Urheilullisena nuorukaisena hän sai lääkäriltä reseptin ”ottaa itseään niskasta kiinni.”
– Kannustin menemään toiselle lääkärille, mutta hän koki tulleensa niin ohitetuksi, ettei suostunut. Jos lääkäri olisi edes kysynyt, onko suvussa ollut itsetuhoisuutta tai itsemurhia, hän olisi kenties toiminut toisin. Kadun, etten jaksanut tehdä hoitovirheilmoitusta.
Ojala näki lapsensa viimeisen kerran kaksi viikkoa ennen tämän kuolemaa. Innokas lenkkeilijä käveli tavallista hitaammin. Äiti ajatteli pojan osoittavan mieltään tervehdyskäynnistä vanhan tädin luokse, mutta Murkku totesi vain olevansa niin väsynyt.
– Ehdotin piristykseksi yhteistä lomamatkaa. Murkku vastasi, että eiköhän tämä tästä.
Siunaustilaisuudessa kirkko täyttyi Murkun ystävistä. Heistä kukaan ei ollut nähnyt tilanteen vakavuutta. Pörri Ojalan mukaan se kertoo siitä, miten vaikeaa on tunnistaa itsemurhaa enteileviä merkkejä.
Ojala oli pojan kuoleman jälkeen kuukauden Lapinlahden sairaalassa, jossa hänen syömistään ja nukkumistaan tuettiin. Myös hyvän psykiatrin ja vertaistukiryhmien löytäminen helpottivat oloa.
– En silti usko, että kyse olisi ollut vain mallikäyttäytymisestä, sillä Murkku tuomitsi ankarasti isänsä teon. Kuolemaan saattoi johtaa pitkän unettomuuden aiheuttama psykoosi, Ojala miettii.
– Koin olevani kelvoton äiti, kun en pystynyt pitämään lastani hengissä. Raastava jossittelu katkesi vasta vertaistukiryhmässä. Tuttavani pyysi minua myös lapsensa kummiksi,ja se hetki liikuttaa vieläkin.
Kummilapset korvaavat nyt menetetyt lastenlapset.
Ojala toimii Surunauha ry:n puheenjohtajana, puhelinvertaistukijana ja ohjaa vertaisryhmiä.
– Eräs nainen rohkaistui ryhmään kuultuaan minun puhuvan itsemurhan tehneiden muistoksi pidetyssä kynttilätapahtumassa. Sellaisilla hetkillä tulee tunne,
etten tee turhaan tätä työtä.
Läheisen itsemurhan jälkeen elämä kootaan sirpaleista. Sureva kaipaa kuuntelijaa, ehkä halausta. Sanoja ei aina tarvita.
– Surevalle perheelle voi viedä myös valmiin aterian, sillä jo kaupassa käynti voi olla ylivoimaista.
Ajan myötä surun särmä pehmenee ja tapahtumille voi löytää merkityksen.
Nautin kummilapsistani. Juttelemme paljon ja kannustan heitä puhumaan tunteista.
Pidän kaikesta käsillä tekemisestä ja kokkaamisesta.
Toivon, että Suomeen saataisiin kansallinen itsemurhien ehkäisystrategia, joka tukisi läheisiä ja jolla voitaisiin vähentää heidän itsemurhariskiään. Toivon, että läheiset jaksavat hakea apua.
Marjo Hentunen
Sunnuntaina 18. marraskuuta sytytetään kynttilät itsemurhan tehneiden muistolle.
Jaa tämä artikkeli: