Surua vanhojen puiden alla
Osallistuin huhtikuun viimeisenä sunnuntaina suurperformanssiin Lahdessa. Nykyisen Fellmanin puiston paikalla sijainneelle peltoaukealle kerääntyi sisällissodan loppuvaiheessa 22 000 punaista – miehiä, naisia ja lapsia – odottamaan kohtalonsa ratkeamista.
Paikka oli täyteen ladattu tunnetta, niin myös hiljainen osallistujajoukko, joka kerääntyi nurmelle kovaäänisistä sykähtelevien sydänäänten tahtiin. Taiteilija Kaisa Salmen luoma teos kurkotti nykypäivänä hyvin harvinaisiin ulottuvuuksiin – surulliseen ja ylevään.
Ylevää voidaan rakentaa sanoilla, jolloin elämyksestä helposti tulee ontto. Mutta kun kokeminen rakennetaan kehollisuuden kautta, niin kuin koreografi Hanna Brotheruksen liiketeoksessa, suru saa tilaa juuri kohotetun tunnelman vuoksi.
Fellmanin pelto -performanssia ja taiteilija Kaisa Salmea kritisoitiin etu- ja jälkikäteen siitä, että hän oli todennut teoksen olevan epäpoliittinen ja pyrkivän sovintoon ja hyväksymiseen. Kysyttiin muun muassa, kuinka kuolemankentät voitaisiin koskaan hyväksyä.
Kukaan nykyisin elävä ei ole vastuussa sukupolvien takaisista tapahtumista. Hyväksyminen voisi tarkoittaa sen käsittämistä, että mennyttä ei vihaamalla voi muuttaa. Sen sijaan suru auttaa meidät käsittämään tragedian laajuuden – syyllisyyden, kärsimyksen ja menetyksen ulottumisen yhä uusiin sukupolviin.
Murhe peruuttamattoman edessä on osa ihmisen perintöä kaikkialla maailmassa, ja tätä taakkaa voi huojentaa vain yhteinen sureminen ja kipujen jakaminen. Tarvitaan merkityksellä ladattuja paikkoja ja tilaisuuksia, joissa tunteilla on lupa nousta esiin ja näkyä.
Fellmanin pellolla huhtikuisena sunnuntaina meitä oli tuhansia vuodattamassa kyyneliä tallattuun nurmeen. Jokaisella oli oma surunsa, oma sovituksen paikkansa. Mutta meillä oli hetken myös yhteisyys, katse toisen ihmisen silmiin, luja ja luottava syleily. Paikkaa kunnioitimme niin paljon, että yhtäkään roskaa ei jäljiltämme puiston vanhojen puiden alle jäänyt.
Kirjoittaja on äiti ja kirjailija.
Jaa tämä artikkeli: