Surutyö on tärkeää
Isäni syntyi vuonna 1914. Hän kuoli keväällä 1967 vain 52-vuotiaana. Isä osallistui toiseen maailmansotaan useiden vuosien ajan ja joutui kokemaan kovia sodan aikana. Ehkä taistelujen rasitukset ja lyhyt elämä jollakin tapaa liittyivät toisiinsa. Sitä en välttämättä tule koskaan tietämään. Kuolinhetkellä hän oli mies parhaassa iässä. Kuolema ei tullut oman käden kautta, vaan kuolinsyy oli sydänkohtaus. Perheelle se oli suuri yllätys.
Minun elämääni varhainen kuolema vaikutti suuresti. Olin silloin lukiossa ja koulu jäi kesken. Sairastuin ja oli vaikeuksia päästä työelämään. Tervehtyminen kesti kauan. Mietin, että tietoinen yritys unohtaa vastoinkäymiset on suurempi paha kuin käydä ne mielessään läpi riittävän usein. Ajattelin, että lause, joka sanoo: aika parantaa haavat on ympäri, pyöreä oraakkelin vastaus. Ettei se nyt vaan olisi selitys ja vieläpä huono sellainen.
Vuonna 1967 olin niin järkyttynyt, etten pystynyt menemään katsomaan isää kuolleena sairaalassa. Vuosikymmeniä myöhemmin äiti kuoli, ja menin ruumishuoneelle katsomaan häntä. Surusta toipuminen ja hyväksyminen on helpompaa kun on kasvotusten kuoleman kanssa. On terapeuttisempi asia nähdä kuollut kuin pohtia hänen poismenoaan mielessä pitkät ajat.
Moni ihminen on kiireinen tekemisissään ja harrastuksissaan. Todennäköisesti hän ajattelee, että on pakko tehdä sitä ja tätä. Kuka sen pakon luo? Kuoleminen on ainoa pakko elämässä. Siitä asiasta ei voi kieltäytyä. Kaikki muut asiat ja tekemiset ovat vapaaehtoisia. Ensi vuonna tulee täyteen 100 vuotta isän syntymästä ja 47 vuotta kuolemastaan.
Lyyro Kivisalo
Jaa tämä artikkeli: