Lohtua surevalle. – Jaettu kokemus on merkityksellinen. Myös verkossa voi jakaa kokemuksia ja tehdä surutyötä, miettii Hannu Rantanen. Kuva: Jukka Granström
Surutyötä verkossa
Hannu Rantanen huomasi kaipaavansa virtuaalista muistelupaikkaa, kun hän suri vanhempiaan. Koska netissä ei ollut ”hautausmaata”, Rantanen perusti sellaisen.
– Menetin molemmat vanhempani muutaman vuoden kuluessa. Ensin kuoli äitini massiiviseen aivoverenvuotoon, sitten isäni, joka oli suhteellisen hyvinvoiva 76-vuotias, kertoo Hannu Rantanen.
Hän on tavallinen, nelikymppinen, it-päällikkönä työskentelevä mies, joka asuu perheineen Helsingissä. Hänen iäkkäät vanhempansa asuivat Salossa.
Hautajaisista tuli Rantaselle merkittävä kokemus. Somerniemelle, josta isä oli kotoisin, kokoontui suuri joukko ihmisiä, joiden yhteinen nimittäjä oli vanha herra Rantanen. Tuli sukulaisia, joita vainajan pojat eivät olleet tavanneet 20 vuoteen. Tuli isän viulunsoittokavereita ja vanhoja tuttavia.
– Silloin tajusin, että emmehän me lapset omista isän muistoa. Isällä on luonnollisesti ollut paljon muutakin elämää, eikä minulla ollut hajuakaan siitä kaikesta, kuvaa Hannu Rantanen. Hän puhuu paljon ja nopeasti, ja surullisesta puheenaiheesta huolimatta hän laskee välillä leikkiä ja saa silmäkulmansa täyteen naururyppyjä.
Perhe laittoi kuolinilmoituksen Helsingin Sanomiin ja paikallislehteen. Mutta nekrologia, muistokirjoitusta ei lehteen helposti saa, ellei henkilöä pidetä yhteiskunnallisesti merkittävänä ja arvokkaana. Tuntui siltä, että isossa mediatalossa joku päättää, kenen elämä on muistokirjoituksen arvoinen ja kenen ei.
– Kyllä jokaisen ihmisen elämällä ja muistolla on silti arvonsa. Vaikka hän olisi ollut rappioalkoholisti, kuten eräs edesmennyt sukulaiseni, niin hänen elämällään on jokin merkitys. Itse en ole kovin uskonnollinen, mutta voin ajatella, että Jumalan silmissä jokainen elämä on arvokas.
Rantanen huomasi myös, että hänellä ei ole pääkaupunkiseudulla oman perheensä lisäksi mitään yhteisöä, jossa muistella vanhempiaan. Heidät on haudattu Somerniemelle, joten haudallakaan ei tule käytyä kovin usein.
– Kuitenkaan kuolema ei nollaa ihmistä. Kuolemaan sisältyy elämä, tai toisinpäin. Ihmisen elämän tapahtumat eivät häviä maailmankartalta hänen kuollessaan. Jää tarinoita, ja niitä olisi lohduttavaa kertoa jossakin.
Tällaisia Hannu Rantanen tuumaili pitkillä yksinäisillä kävelyillään ensin äidin, sitten isän kuoltua. Joskus hän vain istui illalla yksinään, kuunteli musiikkia, otti viskipaukun ja itki.
www.muistopaikka.fi -palvelun idea alkoi pikkuhiljaa kehkeytyä tästä kaikesta. Alan miehelle oli luontevaa luoda oma verkkopalvelu surutyötä varten. Rantanen teki määrityksiä ja pyysi koodaajakaveriaan mukaan tekemään kannan ja koodin.
– Teimme palvelusta mahdollisimman yksinkertaisen ja askeettisen. Itse halusin luoda muistopaikan omille vanhemmilleni. Huomasin, että yhteinen sureminen ja tarinoiden jakaminen verkossa yksinään murehtimisen sijasta teki hyvää. Ehkä siitä on muillekin lohtua.
– Oli uskonasioista mitä mieltä tahansa, niin kuolema tuo ihmisen luontaisesti kirkon piiriin. Vaikka suuri osa meistä taitaa olla maallistuneita tai peräti agnostikkoja, niin läheisen kuoltua mieleen nousee kysymys: onko kuolemanjälkeistä elämää?
Siksi Rantanen toivookin, että ”Suomen evl” eli luterilainen kirkko rupeaisi ylläpitämään palvelua. Hänestä itsestään ”tuntuisi kornilta” alkaa markkinoida palvelua, joka on hänelle vain harrastus. Toisaalta aikaa palvelun kehittämiseen ei tahdo löytyä. Alustavia keskusteluja kirkkohallituksen kanssa onkin jo käyty.
Eira Serkkola
www.muistopaikka.fi
Palvelu vaatii rekisteröitymisen. Jokaisella vainajalla on omat muistosivunsa. Sivun perustaja voi kutsua siihen mukaan kaikki vainajan tunteneet. Suuri osa sisällöstä on siis yksityistä. Vainajan läheiset voivat kirjoittaa sivuille tarinoita ja muistoja kuolleesta, jakaa valokuvia, videoita ja omia tuntojaan sekä sopia vaikka haudanhoitovuoroista.
Jaa tämä artikkeli: