Pappi ja poliisi. Pastori Pekka Kivirannan ja rikoskonstaapeli Katariina Juseliuksen työhön kuuluu suruviestin vieminen.
Suruviesti muuttaa elämän pysyvästi
Surevan kohtaamisessa ei välttämättä tarvita sanoja. Raskaan asian voi sanoa ääneen papille.
Auli Vanhoja kohtasi elämänsä pahimman asian, kun esikoispoika teki itsemurhan abikeväänään.
Ari oli kärsinyt masennuksesta vuoden verran. Aluksi äiti ei ymmärtänyt, miten paha tilanne oli: kukapa teini ei viihtyisi huoneessaan tietokoneella ja vaikuttaisi usein ärtyneeltä.
Masennuksen syvyys selvisi kirjeestä, jossa poika kertoi yrittäneensä itsemurhaa. Täysi-ikäisenä Arin olisi pitänyt itse hakeutua hoitoon, mutta hän ei halunnut.
Äiti soitti hädissään eri auttajatahoille, mutta kun poika kävi koulua, pukeutui ja peseytyi, hänen ei katsottu olevan välittömän avun tarpeessa. Pakkohoito tuntui liian järeältä keinolta, varsinkin kun välillä meni paremmin.
Huhtikuisena sunnuntaiaamuna Arilla oli sovittu meno, ja herätyskello soi hänen huoneessaan – pitkään. Äiti meni herättelemään poikaa, joka löytyi kuolleena.
”Huusin tuskaani. Muistan kävelleeni edestakaisin olohuoneessa ja päässäni takoi vain ajatus, että tämä on lopullista”, Vanhoja kertoo.
Kotiin tuli ambulanssi ja kaksi poliisia, jotka kertoivat kriisiavun mahdollisuudesta. Paikalle tuli SOS-auto, jonka ammatti-ihmiset auttoivat ensi järkytyksessä.
Arin siunasi lasten ja nuorten pappi Jukka Holopainen, jonka tuesta jäi lämmin muisto.
Etsiessään apua pojalleen Vanhoja oli sopinut tapaamisesta Koillis-Helsingin kriisikeskuksessa. Kun tapaamisaika tuli, poika oli jo kuollut. Hän meni sinne kuitenkin miehensä kanssa. Kela myönsi tukea kaksivuotiseen terapiaan.
Vanhoja palasi pian töihin, vaikka ei heti jaksanut tehdä töitä. Työpaikalla suhtauduttiin kuitenkin empaattisesti. Vanhoja on kiitollinen sille, joka teki alussa hänenkin työnsä.
Monet välttelevät surevan kohtaamista, kun eivät tiedä, miten lohduttaa tai mitä sanoa. Vanhojan mukaan sopivia sanoja ei olekaan. Surevasta tuntuu kuitenkin pahalta, jos yritetään olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Riittää, kun on aidosti läsnä. Voi myös sanoa, ettei tiedä mitä sanoa”, Vanhoja neuvoo.
Surevan koskettaminen on tärkeää: olalle koskettaminen, kädelle taputus, halaaminen. Samoin tuntuu hyvältä vilpitön kysymys, miten jaksat tai voinko auttaa. Vanhoja rohkaisee myös konkreettiseen auttamiseen, kuten kaupassa käyntiin ja kuljetusapuun.
Puoli vuotta Arin kuoleman jälkeen Vanhoja löysi tiedon itsemurhan tehneiden omaisten järjestöstä. Hän on toiminut pitkään Surunauha ry:n äitiryhmän vertaisohjaajana.
Oman lapsen kuolemaa on vaikeinta kestää. ”Tällöin mennään selkeästi väärässä järjestyksessä, ja suru kestää kauan”, Tapiolan seurakunnan pastori Pekka Kiviranta toteaa.
Kiviranta kohtaa surevia työssään viikoittain. Hän on vetänyt sururyhmiä ja -leirejä jo pari vuosikymmentä.
”Sellaista asiaa ei olekaan, mistä ei papille voisi puhua”, Kiviranta sanoo.
Itsemurhan tehneen läheiset kokevat usein syyllisyydentunteita. Kiviranta neuvoo, että jo raskaan asian sanominen ääneen auttaa.
”Tosiasiat on käytävä läpi yhä uudelleen ja todettava, että mitenkään toisin tekemällä et olisi voinut asiaa muuttaa”, Kiviranta sanoo.
”Syyllisyys on silti jatkuvasti läsnä ja koskettaa syvältä. Sitä varten on olemassa armo ja anteeksiantamus. Se koskee kaikkia ja kattaa elämän kaikki vaiheet.”
Läheiset olettavat usein surun menevän ohi nopeammin kuin se oikeasti menee. Saatetaan ihmetellä, vieläkö sinä suret ja neuvoa ”jatkamaan jo eteenpäin”.
”Suru ei ole sairaus, vaan terveen ihmisen normaali reaktio epänormaaliin tilanteeseen. Suru on surtava, sitä ei pysty ohittamaan, eikä sitä voi estää”, Kiviranta sanoo.
Sururyhmässä saa surra. Ryhmät on tarkoitettu akuutin kriisivaiheen ohittaneille, joiden läheisen kuolemasta on kulunut vähintään puoli vuotta.
Suruviestin vie omaisille poliisi, kun kyse on väkivaltaisesta kuolemasta. Se pyritään viemään aina henkilökohtaisesti, kahden poliisin partiossa.
Vanhempi rikoskonstaapeli Katariina Juselius työskentelee Espoon pääpoliisiasemalla rikostutkinnassa väkivaltaryhmässä.
Juseliuksen mielestä kuolinviestin vienti on poliisityön haastavimpia tehtäviä. Jokainen tilanne on erilainen, ja niissä on laitettava koko persoona peliin.
”Ei voi sanoa, että siihen tottuisi, mutta kokemuksen kautta tulee varmuutta.”
Ihmiset reagoivat viestiin eri tavoin: kieltämisellä, järkytyksellä, itkulla ja sekavuudella. Usein ihmiset eivät jälkikäteen muista tilanteesta paljoakaan.
Omaisilta kysytään aina, haluavatko he kriisiapua, esimerkiksi kirkon työntekijän paikalle. Tieto jatkotoimista annetaan omaisille myös kirjallisena.
Epäselvissä tapauksissa poliisin täytyy selvittää mitä on tapahtunut, jolloin puolueettomuus on välttämätöntä.
Saako poliisi olla empaattinen ja halata?
”Jokainen käsittelee kuolemaa omalla tavallaan. Minua saa kyllä halata, mutten kovin helposti itse tee niin. Joskus on tilanteita, joissa on vaikea pidättää kyyneleitään”, Juselius sanoo.
Kirkon palveleva puhelin päivystää su–to klo 18-01, pe ja la klo 18–03 numerossa 01019 0071. Palveleva netti löytyy osoitteesta evl.fi/palvelevanetti.
Jaa tämä artikkeli: