Takaisin kotiin? Ei kai tämä ihan lopullinen paikka ole, kai me vielä takaisin mennään, isä varmisti, kun laitoimme hänen tavaroitaan vuodepöydän pieneen laatikkoon.
Suunnaton ikävä kotiin
Oman vanhemman yksinäisyys koskettaa. Laitoshoitoon joutuminen muuttaa elämän ja herättää muistot.
Teksti Minna-Sisko Mäkinen
Kuva Hans Eiskonen
Isä nukkuu, hän makaa sängyssä kyljellään kasvot ikkunaan päin. Kaihtimet ovat tiukasti kiinni. Käännän ne aivan auki ja annan valon virrata isän kasvoille. Toivoimme hänelle ikkunapaikkaa, että hän näkisi päivittäin palan taivasta ja muutamia männynlatvoja.
Katselen nukkuvaa isääni, ennen niin vahvaa työmiestä. Hyvä, että hän saa edes joskus katsella puita. Niistä metsämies on aina pitänyt.
Mielessäni on kuva vahvasta ja positiivisesta miehestä, joka jaksaa eläkepäivinäkin innostua uusista asioista. Töittensä välillä hän laulaa ja keittää kahvia, soittelee viulua ja silittää kissaa.
Mutta nyt isä näyttää pieneltä. Hänen kasvonsa ovat kapeat ja laihtuneet. Jaloista katosi voima jo muutaman kuukauden makaamisen jälkeen.
Viimeinen kesä kotona oli kuuma ja aurinkoinen. Isä lähti tapansa mukaan verkoille. Kalaa tuli hyvin, mutta päivästä tuli huono. Jalat tuntuivat huterilta ja ylösnoustessa oksetti. Isä istahti tämän tästä pihakeinuun ja kun soitin, hän ei saanut puheestani selvää.
Illalla ystävä löysi hänet kaatuneena kasvimaan läheltä. Aivoinfarkti vei ensin sairaalaan, sieltä tuettuna takaisin kotiin, seuraavaksi palvelutaloon ja lopulta vuodeosastolle. Monelle tuttu reitti, jonka jokainen vaihe teki kipeää.
– Ei kai tämä ihan lopullinen paikka ole, kai me vielä takaisin mennään, isä varmisti, kun laitoimme hänen tavaroitaan vuodepöydän pieneen laatikkoon.
En uskaltanut vastata, hymyilin vain. Isän muisti oli huonontunut nopeasti. Välillä hän ajattelikin olevansa kotona taas.
Siinä sängyssä isä makasi pitkään. Kuukaudet kääntyivät vuodeksi, alkoi toinenkin. Kuntoutus loppui, kun fysioterapeutin pesti osastolla päättyi. Vähitellen isä jäi kokonaan sänkynsä pohjalle.
Siskon kanssa raahasimme aina esiin gerituolin, koetimme nostaa ja taivuttaa isän siihen ja viedä ulos, lähelle mäntyjä. Kerta kerralta se oli vaikeampaa. Lopulta isän silmiin nousi hiljainen periksi antamisen katse.
– Annetaan nyt olla, hän sanoi.
Vaihtelua toivat radio ja omaisten käynnit. Huoneessa oli lämmintä ja ruoka tuli ajallaan, mutta usein ahdistuin ajatuksesta, miltä isästä oikeasti tuntuu.
Miksi muistin huononeminen ei suojaa ihmistä ikävältä? Yhtä monta kertaa kuin isä joutui vuodeosastolla vaihtamaan huonetta, vaihdoimme myös valokuvat uudelle seinälle sängyn viereen. Valokuvissa oli tuttuja kasvoja ja lastenlapsia. Joka kerta kysyin:
– Näetkö sinä ne, isä? Muistatko, että ajattelemme sinua?
Isä heräilee. Hän ilahtuu silminnähden, hymyilee tutusti ja tarttuu käteeni. Hän toivoisi, että lähdemme alakertaan keittämään kahvit, enkä halua rikkoa mielikuvaa kodista. Kaadan termoksesta höyryävää kahvia mukeihin ja nostan isän istumaan.
Kertailen yhteisiä retkiä, juhlapäiviä, mökkireissuja ja tapaamisia. On muistojen aika. Meillä on ollut niin paljon hyvää. Enää ei ole tärkeää se, että isä muistaa, mitä vuotta elämme. Tärkeää on se, että jokainen yhdessä vietetty hetki on hyvä. On aika laulaa tuttuja lauluja tai vain istua hiljaa, antaa läheisyyden puhua.
Enimmäkseen isä vain kuuntelee, mutta silmät elävät mukana. Sitten niihin iskee sumeus. – Lähdetkö sinä jo kohta? Jos olisi voitu mennä kotiin. En kai minä aina voi täälläkään maata. Täällä on niin kuin olisi koko ajan matkalla, eikä pääse koskaan perille.
Isä on läsnä taas, sanat ovat viiltävän totta, tässä ja nyt. Se tekee kipeää.
Isän matka päättyi muutama vuosi sitten. Hänellä oli rakkaita läheisiä, mutta silti ikävä oli kova.
Monelle vanhukselle tie on vielä yksinäisempi, kun ei ole ketään, joka käy katsomassa. Isän viimeiset vuodet opettivat sen, miten tärkeää ihmiselle on kaikissa elämänsä vaiheissa saada kunnioittavaa kohtelua ja tuntea olevansa olemassa.
Kun elämä on toisten varassa, pienikin lämmin sana ja kosketus ovat käsittämättömän arvokkaita.
Yhteisvastuukeräys tukee tänä
vuonna yksinäisiä vanhuksia.
Jaa tämä artikkeli: