Martti Esko: Kristillistä terapiaa ei mikään valvo tai arvioi eikä sen tuloksista voi valittaa mihinkään. Kirkon viranhaltija ei ryhdy toisen elämän arkkitehdiksi. Kuva: Esko Jämsä
Suuren parantajan pienet apulaiset
Hätään joutunut tarvitsee apua, mutta mitä hänelle tarjoaa kristilliseksi kutsuttu terapia?
Harva selviää elämästä ilman toisen tukea. Tavallisen kanssakulkijan lisäksi toiset tarvitsevat ammatillista apua toipuakseen sisäisistä vammoistaan tai kasvaakseen keskeneräisistä kohdistaan aikuisiksi.
Kun hätä on suuri ja hoitojono pitkä, apu otetaan sieltä, missä sitä on tarjolla. Sen ovat ymmärtäneet myös monet hyvää tarkoittavat kristityt, jotka varsin vähällä koulutuksella tarjoavat kristilliseksi kutsuttua terapiaa.
Ehjäksi tulemisen, tai eheytymisen, kuten kristillisessä terapiassa sanotaan, päämäärä on tulla siksi, miksi Jumala on ihmisen alun perin luonut. Lapsuuden traumojen ja elämän käänteiden tuskasta vapautuminen varustaa ihmisen tasapainoiseen elämään.
Kristillisten terapeuttien mukaan se voi tapahtua hetkessä, rukouksen voimalla, mutta useimmiten pikku hiljaa, pitkän työstämisen jälkeen.
Avun laadulle on tapana asettaa vaatimuksia. Lähimmäisenrakkauden nimissä tehdyssä kristillisessä auttamistyössä voivat kyseenalaisia olla sekä auttajan motiivit että työhön saatu koulutus. Avun tarvitsijan kannalta se on kiusallista ainakin silloin, kun avusta maksetaan käypä hinta.
Rikotusta eheä
Nälkäiselle ei kannata saarnata ennen kuin hän on tyhjentänyt soppalautasen. Yhtä turhaa on puhua parannuksenteosta sille, jonka on ajanut ahdinkoon hyväksikäytetyn häpeä tai radaltaan suistunut ihmissuhde.
Julistavan sielunhoidon rinnalle tuli kirkkoon jo 1960-luvulla kuunteleva, avunhakijan tarpeisiin vakavasti suhtautuva sielunhoito. Sen ja yhteiskunnan tarkoin määrittämän psykoterapian opit ovat pohjana nykyiselle kirkolliselle yksilö-, pari- ja perheterapialle, jota tekevät korkeasti koulutetut sairaalateologit ja perheneuvojat.
Asiakkaan tarpeita on opittu kuuntelemaan myös kristilliseksi kutsutussa terapiassa. Usein eheytymisen ehtoihin kuuluu sydämen haavojen paranemisen lisäksi hengellinen terveys. Raamatullisuuteen vedoten se esimerkiksi homoseksuaalin kohdalla tarkoittaa heteroseksuaaliksi ryhtymistä.
Internet-sivustoilla on tarjolla omien elämänkokemusten koulimien lisäksi esimerkiksi RE-sielunhoitoterapeutteja. Rikotusta eheä -sielunhoitoterapia käyttää ”eri kirkkokuntien perinteisiä sielunhoidon menetelmiä, rippiä, rukousta, Raamattuun perustuvaa neuvontatyötä ja hengellisiä lahjoja” sekä niitä terapiamuotoja, joihin terapeutti on kouluttautunut.
RE-sielunhoitoterapeuttien kaksivuotisen koulutuksen pääsyvaatimuksena on sosiaali-, terveys- tai kirkollisen alan koulutus. Suuri osa RE-sielunhoitoterapeuteista edustaa vapaita suuntia. RE-sielunhoitoterapeutteja yhdistää sekä oma yhdistys RE-sielunhoitoterapeutit ry että CHC (Christian Healing Center) ry eli Kristillinen Tervehtymiskeskus. Auttajat ottavat vastaan omissa vastaanottotiloissaan eri puolilla maata.
Kissa pöydälle
CHC:n nettisivuilta löytyy sielunhoitoapuun muun muassa terveydenhuollon ammattilainen, radiotoimittaja ja tuomasmessulainen Hannele Saxelin . Hän on kuunnellut ihmisiä yli 30 vuotta; kuuntelijan ura alkoi Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitokselta. Saxelin on myös äiti, 9-vuotiaan Ronjan isoäiti sekä toiminut pitkään sijais- ja tukivanhempana.
Terapeutin sijaan Saxelin puhuu itsestään sielunhoitajana tai rinnalla kulkijana. Koulutus ja oman elämän perusperkaus terapiassa ovat Saxelinin mielestä välttämättömiä ennen kuin voi auttaa muita.
Rippiä ja raamatullista neuvontaa hyödyntävässä sielunhoidossa ylilyöntien vaara on suuri.– Hyvin usein olen hengellisen vallankäytön uhrin haavojen paikkaaja ja turvasatama, Saxelin kertoo.
Vaikka Jumalan toivoisi ottavan kivun kertaheitolla, vähitellen kasvanut ongelma vaatii usein pitkän purkutyön. Saxelinin mukaan se on loogista. Näin mieli ehtii mukaan.
– En lupaa helppoa tietä. Sanon, että mätivä haava on kaavittava puhtaaksi, jotta uusi iho pääsee kasvamaan.
Vaikka Saxelin pitää koulutusta ja työnohjausta välttämättöminä, häntä kylmää liiallinen ammatillisuus.
– Minä en aina katso kelloa. Annan mahdollisuuksieni mukaan aikaa ja tilaa. Monet ammattiauttajat pelkäävät asiakkaan takertuvan, koska ovat takerruttavia parantajia. Minulla ei ole takertujasta yhtään kokemusta.
Kristilliseksi terapian tekee Saxelinin mielestä usko Jumalan mahdollisuuksiin.
– Psykiatrian tautiluokituksen mukaan joku voi olla menetetty tapaus, mutta hänen kanssaan työskennellessäni ja hänen usein toipuessaan tiedän olevani Kristuksen käsinä ja jalkoina. Neuvomisen sijaan minun on jätettävä ihmisen asiat Jumalan käsiin.
Ylihengellisyydessä ongelmia lähestytään vain rukouksessa.
– Minun luonani kissa nostetaan pöydälle ja puhutaan siitä, mitä rukoilemalla on suotta yritetty paeta, Saxelin sanoo.
Kuuntelijan on tiedostettava myös juridinen vastuunsa.
– Vaikka toinen kuinka katuisi tekemäänsä murhaa tai sitä, että hyväksikäyttää lastaan, siitä on yhdessä keskustellen ilmoitettava poliisille, Saxelin muistuttaa ja jatkaa.
– Tässä seurakunnat ovat valitettavan julmia ja naiiveja. Rikoksentekijöitä, jotka yleensä ovat miehiä, jopa suojellaan kristillisissä yhteisöissä. Se tuntuu todella oudolta. Olen käynyt keskustelua asian tiimoilta ja valitettavan usein kuulee vastauksen: ’Emme me voi estää ihmistä tulemasta Jumalan luo. Ei meillä ole oikeutta puuttua jonkun ihmisen rikolliseen toimintaan.’ Usein näitä rikollisia pidetään jopa vastuutehtävissä, valitettavasti.
Toipilaan askelet
Monissa seurakunnissa toimii Kansan Raamattuseuran lanseeraama Krito, kristillisen toipumisen ryhmä. Sen menetelmänä ovat AA:sta tutut 12 askelta. Paraneminen vaatii oman avuttomuuden myöntämistä ja Jumalan varaan suostumista.
– Kun Krito 90-luvun puolivälissä tuli, tarve oli niin valtava, että puhelinlinjat menivät tukkoon, kertoo Krito-työn vastaava työntekijä, diakonissa Paula Tähtinen.
Alkuvaiheessa Kriton rasitteena oli amerikkalaishenkinen kristillisyys. Tuorein materiaali on kokonaan suomalaista tekoa. Idea on Paula Tähtisen mukaan toiminut materiaalin painotuksista huolimatta. Ryhmä koostuu jäsentensä tarinoista. Tavoitteena on tehdä tavallisesta elämästä elämisen arvoista
Krito on ryhmäsielunhoitoa, jossa suhteellisen terveitä ihmisiä autetaan tiedostamaan ja ratkaisemaan pahan olonsa syitä. Seurakunta kokoaa ryhmät ja Kansan Raamattuseura kouluttaa vetäjät. Asioita työstetään kokoontumisissa ja kotona työkirjan ääressä. Yhteen tullessa jaetaan henkilökohtaiset löydöt.
– Vertaisryhmä on vahva väline häpeää vastaan, Paula Tähtinen sanoo.
– Vaikeista asioista kertominen lisää tunnetta, että asiaani arvostetaan enkä olekaan ainoa, joka tuntee näin.
Krito-ryhmässä ei neuvota eikä mestaroida, mutta rukoillaan kyllä.
– Hengellisyyttä säikähtäneistä en ole kuullut. Ennemminkin kysytään, saanko tulla, vaikka en kuulu kirkkoon tai vaikka en ole uskossa. Olemme varovaisia, koska joukossa on hengellisen vallankäytön uhreja.
Jumalaan turvautuminen antaa Tähtisen mukaan rohkeutta olla heikko.
– Kun elämässä tulee asioita, joille en itse voi mitään, Jumala voi.
Oman kasvuhistorian peili
Kirkon perheasiain keskuksen johtajaa Martti Eskoa ajatus kristillisestä terapiasta arveluttaa.
– Terapia-sanaa käytetään villisti, ja se herättää sairaassa toivon tehoavasta hoidosta. Kristillistä terapiaa ei mikään valvo tai arvioi eikä sen tuloksista voi valittaa mihinkään. Kuitenkin siitä joutuu usein maksamaan koulutetun psykoterapeutin avun verran.
Eskon mukaan auttajan on tärkeää tuntea psykoterapian menetelmät ja käydä ensin läpi oma terapiansa.
– Oma kasvuhistoria pitäisi tuntea hyvin, jotta voisi olla peilinä toisille. Manipuloiminen on suuri ongelma. Pahinta on, jos autettavan on ryhdyttävä auttajan olkapääksi.
Raamattua ja rukousta kirkollisessa psykoterapiassa tai sielunhoidossa käytetään vain, jos autettava niin haluaa.
– Ihmisten kriisit ovat usein maallisen elämän ongelmia, joissa tarvitaan ennen kaikkea peiliä ja kuuntelijaa. Kirkon viranhaltija ei ryhdy toisen elämän arkkitehdiksi, mutta antaa tarvittaessa pyhälle tilaa.
Ammatillisuuden rinnalla on Eskon mukaan muistettava kirkon perustehtävä. Kun on hätä, ihmiset tulevat kirkkoon.
– Lähimmäisyys on asettumista rinnalle, vastavuoroiseen ihmissuhteeseen. Ei siihen tarvitse Jumalaa erikseen pyytää. Hän on siinä jo.
Helpon paranemisen harha
Etsin netin kautta kristillistä terapiaa. Ensimmäisten sivujen selailu saa hiukset pystyyn. Juoppo lupaa apua alkoholistille ja neljästi eronnut ratkaisua aviokriisiin. Yksi innokkaimmista näyttää tarjoavan työnohjauksen, pariterapian ja saattohoitopalvelut samassa paketissa. Ulkoisesti useimmat sivut ovat kuin amerikkalaisen pikkukirkon viikkotiedotteesta. Jumalasta niillä puhutaan minulle vierain sanoin.
Kun luen lisää ja haastattelen asianosaisia, ennakkoluuloni alkavat hämmentävästi murentua. Vaikka uskoni sielunhoitajien ammatillisuuteen ei kasva vähääkään, huomaan kyseenalaistavani ammatillisuuden arvon. Niin suloisesti regressoi lempeää kättään ojentavien hoivaajien lämpö.
Pakkoko ammatillisuuden on olla niin viileää? Ja miten parannutaan loputtoman pitkissä hoitojonoissa? Mitä pahaa on siinä, että maistan lohdutusta edes ohikiitävän hetken?
Sitten tulen järkiini. Eikö haastateltavani juuri sano, että laastari pois vain ja märkää kaapimaan. Paraneminen tekee kipeää, ja arpi kiristelee senkin jälkeen. Lyhyistä lohdutuksenhetkistä voi tulla huume, jota haen epäammatillisen auttajan sylistä tai ongelmani ohittavista rukouskokouksista vuosikaudet.
Paraneminen on itsensä tuntemista. Kun opin tietämän, miksi hyökkään, ahnehdin tai suojaudun, tapani selviytyä voivat hitaasti kääntyä terveemmiksi. Tärkeämpää kuin tavoitella täydellistä hyvää on tavoitella täyteläistä elämää. Siinä on myös murhehuoneen paikka, yksinäisiä itkuja varten. Ne eivät ihmiseltä lopu.
Jaa tämä artikkeli: