”Kiusaannun, kun puhe menee oikein hurskaaksi. Minun on paljon helpompi puhua Jumalasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole mielestään mitenkään uskovaisia”, hurskastelulle allerginen Jaakko Heinimäki tunnustaa. Kuva: Jani Laukkanen
Suurten hupsujen oppilas
Kristinusko, moraali ja etiikka eivät ole erityisen muodikkaita käsitteitä, mutta Jaakko Heinimäki koettaa sinnikkäästi muotoilla niiden sisällöstä populaareja päivityksiä.
Rennolla ja kirkollisesta pönötyksestä vapautuneella tyylillä kirjoittava Heinimäki tekee raskaista ja vaikeista ”perimmäisistä kysymyksistä” kiinnostavia, helposti lähestyttäviä ja kaikkia koskevia. Jokainen ihminen kun on eettinen ja uskonnollinen toimija, joka joutuu ratkaisemaan tavalla tai toisella suhteensa hyvään elämään ja Jumalaan.
Hurskastelevaksi moralistiksi kirjailija-pastori ei halua ryhtyä myöskään tuoreessa kirjassaan Taskuetiikka (Kirjapaja). Moraalisesta närkästyksestä on näet noin 95 prosenttia närkästystä ja vain 5 prosenttia moraalia.
Vaikka olisi lukenut kaikki maailman etiikkaa käsittelevät teokset, ei välttämättä ole eettisesti mitenkään korkeatasoinen ihminen, Heinimäki sanoo.
”Useimmat tosielämän moraalisankareista eivät ole etiikan teorioista kuulleetkaan. Sellaista etiikan luonne on. Kyllä me osaamme hyvää kohti ojentua, jos vain viitsimme.”
Ei moraalin monopolia
Jaakko Heinimäki mietiskelee elämää suurempia kysymyksiä työhuoneessaan Helsingin Arabianrannassa. Kirjahylly kertoo kristityn intellektuellin monipuolisista kiinnostuksen kohteista. Lattialla on suuri säkki, millä iso mies tapaa makailla, milloin ei soittele mandoliinia, lueskele tai kirjoita.
Heinimäen uskonnollinen tausta on körttiläisessä luterilaisuudessa, joka korostaa etiikan yleisinhimillisyyttä.
Raamatusta löytyvät hyvän elämän peruspilarit, kuten kymmenen käskyä ja kultainen sääntö: tee toisille se, mitä haluat itsellesi tehtävän. Moraalisia ongelmia ei kuitenkaan ratkota kaivamalla pyhästä kirjasta suoria vastauksia. Monista nykyajan kysymyksistä ei Raamatun kirjoitusaikana tiedetty tuon taivaallista.
Etiikan kiehtovuus on siinä, että se ei ole vain syvästi henkilökohtainen vaan myös universaali ilmiö, jonka ongelmia käsitellään kaikille ihmisille yhteisellä järjellä.
Käsitepari ”kristillinen etiikka” tarkoittaa kristinuskon sävyttämää näkemystä hyvästä elämästä. Heinimäki muistuttaa kuitenkin, että luterilaisen käsityksen mukaan uskovaisilla ei ole moraalin monopolia.
”Kirkon rooli eettisessä keskustelussa on ennen kaikkea muistuttajan homma. Omaa etiikkaa ei kirkolla ole, vaan samalla yhteisellä etiikalla on kaikkien tultava toimeen. Se ei silti tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi ajatella samalla tavalla.”
Oppaana naurava munkki
Taigu Oy:n, Heinimäen yrityksen, nimi on otettu japanilaiselta runoilijalta Ryokanilta, joka ylisti huolettomuutta ja joutilaisuutta. Hänen munkkinimensä oli Taigu, suomeksi Suuri hupsu.
Kirjoissaan Heinimäki naureskelee tyypeille, jotka ottavat itsensä turhan vakavasti. Hänestä ei ole mitään niin perin juurin huvittavaa kuin ihminen, joka Jumalan edessä yrittää kukkoilla ja esittää muuta kuin on.
”Suuren hupsun firman” mottona on Ryokanin runo, joka palauttaa pienen ihmisen jalat takaisin maan pinnalle:
”Hölmöyteni on aivan vailla vertaa, pidän ruohoja ja puita naapureinani, olen liian laiska pohtimaan harhan ja oivalluksen eroa, itsekin naureskelen vanhuuttani ja raihnauttani.
Nostan helmojani ja kahlaan kiireettä virran poikki, kerjuupussi kädessäni vaellan kevääseen. Pysyn jotenkuten hengissä, enkä erityisemmin inhoa maallisen maailman menoa”, Ryokan kirjoitti.
Lopussa on nauru
Vapaa-ajattelijoiden taannoisen bussikampanjan mainoslause kuului: ”Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.”
Heinimäki kuittaa, että murehtimisesta luopuminen ei ole tamperelaisten ateistien keksintöä, vaan palautuu Nasaretin Jeesuksen julistukseen, siis hänen, joka kehotti ottamaan mallia kedon kukista ja taivaan linnuista. ”Älkää mistään murehtiko”, Heinimäki siteeraa.
Pyhä huolettomuus on Heinimäen mukaan mahdollista vain, jos ihmisellä on kosketus sellaiseen todellisuuteen, jossa omien mahdollisuuksien ja voimien rajat myönnetään. Teologiassa sitä kutsutaan armoksi.
Uskonnollisen kielen väärinkäytetyimpiä termejä on körttiläisten suosima ”suruton”. Hengellisenä haukkumasanana se tarkoittaa henkilöä, joka ei (vielä) ole meikäläisiä, vaan nauttii maallisista iloista.
Tosiasiassa suruttomuus on kristillisen kilvoittelun päämäärä. ”Heittäkää pois kaikki maalliset huolet” veisataan ortodoksisessa liturgiassa, kun ehtoollisaineet kannetaan esiin.”
Heinimäki uskoo, että kaiken lopussa odottaa nauru, puhtaan hyväntahtoinen ja suruttomaksi tekevä jumalallinen nauru.
”Jos jollekulle jo täällä ajassa käy niin, että ikävä hetkeksi hellittää, niin hellittäköön. Jumalan armoa se on.”
Persoona pitkäpartojen takana
Teologi suostuu vähän vastahakoisesti ”määrittelyjä pakenevan” Jumalan määrittelemiseen.
”Kysymyksessä ei ole vain jokin korkeampi voima tai henkinen prinsiippi, vaan persoona siinä mielessä, että voin olla häneen suhteessa: voin puhutella häntä ja hän voi puhutella minua.”
Puhe persoonasta ei kuitenkaan tarkoita, että Jumala olisi taivaallisella valtaistuimella istuva pitkäpartainen vanhus tai Gandalf-hahmo, kuten kaikkein arkaaisimmat kuvat kertovat. Uskonnon kieli on vertauskuvallista.
Heinimäen oma käsitys Jumalasta on ollut lapsesta lähtien lempeä ja turvallinen.
”Kyse on jostakin sellaisesta, joka puolustaa minua ja on aina puolellani. Hän ei ole taivaallinen tilikirjanpitäjä, joka laskee suorituksieni saldoa.”
Kun Heinimäki asui pikkupoikana Vaasassa, lasten keskuudessa oli käsitys, jonka mukaan Jumala heittää kuumalla kivellä, jos joku tekee todella pahoja tuhmuuksia.
Pikku Jaakon mielikuvissa kivet olivat kotikerrostalon pihasepelin kokoisia, noin 16–30 millin karkeusluokkaa eli aika pieniä.
”Kuumalla kivellä heittäminen muistutti enemmän huomautusta kuin rangaistusta, saati kuolemanrangaistusta. Tsot tsot, poika!”
Elämän kätketty mieli
Jaakko Heinimäelle uskon perusvireenä ei ole tieto, elämys, vanhurskas olo tai moraali vaan toivo. Toivo tarkoittaa viime kädessä heittäytymistä hyvien voimien suojaan, kuten virsirunoilija ja keskitysleirivanki Dietrich Bonhoeffer kirjoitti.
Luterilainen ristin teologia ei tarkoita ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat” -tyyppistä asennetta, vaan Jumalan läsnäoloa yön synkimmässäkin pimeydessä.
Tiellä kohti Jumalaa ihmisestä riisutaan kaikki turha. Sen tien kulkijan on suostuttava jakamaan ristillä riippuvan Jeesuksen kokemus, että Jumalakin on hylännyt. Silti sielu ei joudu harhaan eikä tuhoon, vaan juuri yön pimeydessä se saa lohdutuksensa ja siunauksensa.
Todellisuus näyttäytyy lopulta pääsiäisen ja ylösnousemuksen perspektiivistä.
”Jumala kyllä kätkee kasvonsa usein hätään, kärsimykseen ja kuolemaan, mutta elämän mieli, elämän traaginen mieli, on siinä, että viimeistä sanaa ei ole vielä sanottu.”
Lempeä Kristus-kulkuri
Jos salattu Jumala tuottaa teologeille päänvaivaa, kristinuskon määritteleminen on helpompaa. ”Se on Kristuksen seuraamista. Kristus on tie Jumalan luokse”, Heinimäki sanoo.
Seuraaminen tarkoittaa liikkeellä olemista, ei pysähtymistä. Jeesusta ei siis vain löydetä jostain ja jäädä siihen paikkaan, vaan Kristuskin on kulkuri ja aina liikkeellä.
”Jos haluaa pitää Jeesuksen näköpiirissään, on oltava itsekin liikkeellä.”
Heinimäen Jeesus-kuvassa on lempeän kulkurin aineksia. Mutta Jeesuksessa on monia puolia. Hän on myös Ristiinnaulittu.
Säkillään silmät kiinni maaten Heinimäki luonnostelee Paavalin ajatuksia seuraavan kuvan Jumalasta, joka laskeutuu alas korkeuksistaan, tyhjentää itsensä rikkauksistaan ja tulee köyhäksi meidän tähtemme, ”jotta me hänen köyhyydestään rikastuisimme”.
Aineellisella tavalla Jumala lähestyy meitä sakramenteissa, ehtoollisen viinissä ja leivässä sekä kasteen vedessä. Mutta samalla tavalla voidaan puhua myös ”lähimmäisen sakramentista”.
Pastori painottaa, ettei Jumalan kohtaaminen ole johonkin toiseen todellisuuteen tai abstrakteihin uskonnollisiin sfääreihin siirtymistä, vaan toisten ihmisten rakkaudellista kohtaamista. Tässä elämässä, arjen keskellä.
”Kristittyjen kutsumuksena on olla kristuksia toisille. Sitä Kristuksen seuraaminen merkitsee: antaa anteeksi ja palvella muita.”
Sauvakävelyn mystiikka löytyi
Uskonopillisissa ja pelastukseen liittyvissä linjauksissaan Jaakko Heinimäki myöntää ”hiihtävänsä kirkon perinteisellä tyylillä”.
Harharetkiäkin tavallisesti etevä teologi on toki tehnyt. Pastori suhtautui takavuosina sauvakävelyyn äärimmäisen penseästi, melkeinpä syntinä, ymmärtämättä jalon ja esteettisestikin mieltä kohottavan lajin nerokkuutta.
Heinimäki eli siinä uskossa, että sauvakävelijä tekee huolettomasta, hyveellisestä ja hetkessä kiinni elävästä kävelyn taiteesta ylisuorittavaa hyötyliikuntaa.
Teologin kehityskelpoisuudesta kertoo suunnankorjaus. Heinimäki myöntää nyt, että ”koska mikään inhimillinen ei ole mystiikalle vierasta, ei kai sitten sauvakävelykään”.
Raittiusmieheksi julistautuva viininystävä paljastui internet-kyselyssä uskonnolliselta laadultaan lähes raittiiksi kveekariksi, buddhalaiseksi ja liberaaliksi protestantiksi.
”Me buddhalaiset kveekariprotestantit olemme sitä mieltä, että ihmisen tehtävä ei ole ylläpitää oikeaoppisuutta tai korrekteja uskonnollisia mielipiteitä. Olennaista on heittäytyminen olemassaolon armoille. Sanoisimme sitä Jumalaksi, ellemme olisi mieluummin vaiti.”
Jaa tämä artikkeli: