Toisenlainen. Suvaitsevaisuuteni rajat tulevat vastaan.
Suvaitsevainen
Olenko suvaitsevainen? Olen toki, jos vaikkapa kysytään, saako naapuriin rakentaa kehitysvammaisten asuintalon. En kuulu nimbyihin – ei minun takapihalleni -kieltäjiin. Minähän tunnen kehitysvammaisia ja tiedän, etteivät he häiritsisi minun jokapäiväistä elämääni. Päinvastoin he saattaisivat tuoda siihen iloa ja välittömyyttä.
Mutta mutta, tähänkö se suvaitsevaisuus sitten rajoittuukin? Yllättäen se joutuukin törmäyskurssille, kun kyseessä ovat vaikkapa keskeiset uskonnolliset katsomuserot. Ja sitä varmemmin, jos vastapuolella on itselle läheinen ihminen. Kun hänen katsomuksensa poikkeaa ratkaisevasti omastani, vaikka niin, että jättää lapsensa kastamatta, silloin huomaan rajan olevan siinä: tuomitsen ratkaisun ja pahoitan mieleni. Kuitenkin tajuan, että mielipahaani liittyy muutakin kuin se, että pidän lapsen kirkkoon liittämistä tärkeänä.
Eikä kastekysymys ole ainoa. Tämän tästä huomaan mielessäni arvostelevani toisinajattelijaa, tuntematta hänen näkemystensä alkuperää tai miettimättä omia motiivejani.
Omia asenteitani voin muuttaa, en toisen. Niinpä minun pitäisikin kysyä itseltäni, miksi erilaiset näkemykset synnyttävät minussa suvaitsemattomuutta? Koskettavatko ne perusturvallisuuttani, horjuttavatko ennestään heiveröistä uskoani vai uhkaavatko ne oikeassa olemisen tarvettani?
Ehkä en löydä vastausta, mutta jo kysymys voi olla vastaus, väylän avaaja, yhteyden virittäjä. Aloittaisinko siitä? Miten sinä aloitat?
Eeva Hurskainen
11. sunnuntai helluntaista
Etsikkoaikoja Väri: vihreä
Jaa tämä artikkeli: