Liisa Walle-Uppalan hallussa oleva Krookin suvun kastemekko on kulkenut pitkän matkan Viipurista pääkaupunkiseudulle.
Suvun tarina yhdessä mekossa
Yli 60 lasta on saanut kasteen mekossa, jonka viipurilaisrouva Sigrid Krook ompeli esikoiselleen vuonna 1889.
Luokanopettaja Liisa Walle-Uppala avaa laatikon ja nostaa sieltä varovasti sukunsa aarteen, 125-vuotiaan kastemekon. Kastemekko on ollut käytössä kaikilla kolmella Walle-Uppalan lapsella sekä hänellä itsellään, hänen sisaruksillaan, isällään ja isoäidillään. Myös lukuisat serkut ja heidän lapsensa sekä pikkuserkut on kastettu samassa puvussa.
Kastemekon mukana kulkevan listan mukaan sitä on käyttänyt kastetilaisuudessaan 66 lasta. Oikea luku lähentelee tosin seitsemääkymmentä, sillä muutama nimi on jäänyt merkitsemättä listaan. Liisa Walle-Uppalan isän äiti oli mekon ompelijan Sigrid Krookin toinen lapsi, tytär Gertrud.
– Tajusin oikeastaan vasta omien lasten kohdalla, miten pitkä historia kastemekolla on, Walle-Uppala pohtii kotonaan Espoon Lippajärvellä.
Pieni lapsi otetaan kasteessa seurakunnan jäseneksi. Suvun yhteinen kastepuku on symboloinut myös suvun jäseneksi ottamista, sitä, että kuuluu johonkin jatkumoon, joka alkoi jo yli sata vuotta sitten. Kastemekko on Liisa Walle-Uppalan mukaan säilyttänyt hänen yhteytensä omiin sukujuuriinsa ja tuonut mukanaan myös sellaista, mikä muuten olisi jäänyt kokematta.
– Minullahan tämä puku on ollut säilytettävänä, ja sen myötä olen tavannut paljon sellaisia sukulaisia, joita en muuten olisi varmaankaan tullut kohdanneeksi, Walle-Uppala kertoo.
Omien sukujuurien tutkiminen ja kiinnostus sukuhistoriaan on nykyään suosittua. Orastavan kiinnostuksen saattaa sytyttää vanha valokuva tai koru, mutta myös vanhat tekstiilit kertovat niistä olosuhteista, missä on eletty, ja siitä, mihin perheen kiinnostus on suuntautunut.
Käsityötieteestä väitellyt tohtori Outi Sipilä Itä-Suomen yliopistosta kertoo, että yli sata vuotta säilynyt kastemekko on hyvin harvinainen.
Sigrid-rouva on halunnut tehdä esikoiselleen omannäköisensä kastemekon. Hän oli solminut avioliiton heinäkuussa 1888 Viipurin hovioikeuden auskultantin Karl Gottfrid Krookin kanssa. Lapsi oli ilmoittanut tulostaan aika pian häiden jälkeen. Voi hyvin kuvitella, että nuori rouva on virkannut pitsiä pitkät talvi-illat ja pohtinut tulevan esikoisen syntymää.
Tuohon aikaan, 1800-luvun loppupuolella, oli etuoikeus, jos naisella oli mahdollisuus käyttää päivänsä käsitöihin, pitsin virkkaamiseen ja korukäsitöiden tekoon. Sipilän mukaan sanonta ”Se on vain sellaista nypläämistä” liittyy juuri 1800-luvun käsitöillä päiväänsä täyttäneiden naisten ajankäyttöön.
Outi Sipilä kertoo, että valkoisia kastepukuja alettiin käyttää 1700–1800-lukujen taitteessa aateliston ja varakkaan porvariston parissa. Tuolloin tuli muotiin empire-tyyli. Myös Krookin suvun kastemekossa helma alkaa empire-tyylin mukaisesti ylhäältä, joten kastemekon malli on Sipilän mukaan jäänne empire-tyylisestä muotipuvusta.
Ompelukoneet alkoivat yleistyä Suomessa 1800-luvun lopulla. Krookin suvun kastemekko on tehty suurelta osin käsin. Pitsit on virkattu ja ne on kiinnitetty ohueen puuvillakankaaseen pienin pistoin. Pitkät sivusaumat on kuitenkin ommeltu koneella.
– Tuohon aikaan oli harvinaista, että kotona oli ompelukone, Sipilä sanoo.
Liisa Walle-Uppalan hallussa olevan Krookin suvun kastemekon mukana kulkee myös pitsimyssy, jota on kuulemma käytetty ani harvoin. Sekin on tehty käsin.
Outi Sipilän mukaan vauvoilla pidettiin sata vuotta sitten myssy päässä lähes aina, myös sisällä.
– Asunnot olivat aiemmin paljon nykyistä vetoisempia, joten myssy on saattanut olla pään suojana.
Kastemekon mukana on kulkenut myös vaaleansinisiä ja vaaleanpunaisia rusetteja. Muoti on vuosien saatossa vaihdellut, ja vanhemmat ovat voineet vaihtaa etumuksen rusetin lapsen sukupuolen ja omien mieltymystensä mukaan.
1800-luvun lopulla oli välttämätöntä tehdä kotona vaatteita ja muita kodin tarve-esineitä. Valmisvaatteita oli jonkin verran saatavilla, mutta myös kotiompelijat kiersivät taloissa korjaamassa lakanoita ja ompelemassa vaatteita.
Kastemekon ommellut Sigrid-rouva on valokuvista päätellen arvostanut itse tehtyjä tekstiilejä. Tämä asenne on siirtynyt kastemekon mukana jälkipolville.
Outi Sipilä on sitä mieltä, että Krookin suvun kastemekko olisi hyvin saattanut joutua unohdetuksi esimerkiksi 1960-luvulla, jolloin kaikkea kaupasta ostettua arvostettiin paljon enemmän kuin vanhoja tavaroita.
– Sekin, että kastemekkoa on säilytetty, kertoo jonkinlaisesta arvostuksesta, Sipilä toteaa.
Tässäkin suvussa on ollut avioeroja, suruja ja riitoja niin kuin lähes kaikissa suvuissa. Yhteinen kastemekko on kuitenkin aina pakottanut ihmiset kohtaamaan toisensa. Näin puvulla on saattanut olla myös sovitteleva rooli.
Mamma-Sigrid, kuten häntä suvun parissa edelleen kutsutaan, kuoli vuonna 1936. Tuolloin kastemekkoa olivat ehtineet käyttää hänen Viipurissa, Joensuussa ja Savonlinnassa kastetut lapsenlapsensa.
Vanha kastemekko alkaa nyt olla liian hauras, jotta sitä enää käytettäisiin kastetilaisuudessa. Liisa Walle-Uppala opettaa luokanopettajan työssään tekstiilityötä ja on suunnitellut näköispuvun teettämistä vanhan mallin mukaan.
Sigrid Krookin jälkeläiset myös haaveilevat, että kastemekolle löytyisi tulevaisuudessa hyvä säilytyspaikka, vaikka jostain museosta.
Siihen asti kastemekko on Liisa Walle-Uppalan hyvässä huomassa Espoossa siististi aseteltuna sille varatussa laatikossa.
Jaa tämä artikkeli: