Runoja alitajunnasta. Claes Anderssonille unet, muistot ja muu alitajunnasta kumpuava toimii runon alkumateriaalina. Unet ovat tärkeitä, sillä ne avaavat ikkunan mielen syvempiin kerroksiin ja kertovat, mitä itsessä oikeasti tapahtuu.
Syksyn sumuissa hehkuvat väkevät värit
Claes Anderssonin uusi runokokoelma liikkuu ikääntymisen, luopumisen ja lähdön teemoissa. Teksti Salla Korpela Kuva Sirpa Päivinen
Claes Anderssonin runojen minä muistaa, uneksii ja näkee kirkkaasti vanhenevan, rapistuvan ruumiin ja kapeutuvan elämänpiirin merkit. Kuolema on läsnä, se sivaltaa oikealta ja vasemmalta.
Eräät Syksyni sumuissa rakastan sinua -kokoelman runot kertovat konkreettisesti runoilijan syöpään menehtyneistä läheisistä.
Elämä on haurasta, julmaa ja sattumanvaraista.
Silti tai juuri siksi kaiken keskellä ja kaiken jälkeen ihoa ja sydäntä hipaisee läheisyys ja rakkaus.
”Mutta nyt makaamme täällä, sinä ja minä, alasti/ niin kuin luonto on meidät tehnyt/Muistamme valon ja lämmön/ Pimeydestä ja helmikuun kylmyydestä huolimatta voimme kuvitella/ miltä mustarastas kuulosti, ja kuulostaa/ tuolla ulkona, sisäisessä puutarhassa/ Ensin leikitään, sitten kuollaan, järjestys se olla pitää”
Kypsään ikään ehtineen runoilijan ja psykiatrin kynästä lähteneiden tunteiden voima säpsäyttää. Kokoelmalle nimen lainannut runo ajautuu syksyn sumujen pehmeästä surumielisyydestä raatelevaan pelkoon:
”Mutta jos hylkäät minut/ Mutta jos et halua rakkauttani minä upotan sinut syvimpään hautaani ja paiskaan pyörremyrskyihini/ ja minä annan meren vyöryä rantojen yli ja kaikki mikä meillä oli tuhoutuu.”
Iän myötä kohtaamisten mahdollisuus yleensä vähenee, ihmissuhteet etääntyvät, rakkaus ja intohimo latistuvat molemminpuoliseksi sietämiseksi, ja kosketus käy harvinaiseksi etuoikeudeksi, mutta runojen minän sisäisestä seestymisestä ei näy merkkiäkään.
Kenties lyriikan intiimi voima on juuri siinä, että se kurottuu tehokkaasti lukijansakin harmaan kuoren läpi.
– Eivät nämä tunteet mene ohi – toivottavasti. Kummallista vain, että meidän kulttuurimme on niin läheisyyskammoista, Claes Andersson pohtii.
Varsinkin sairaana ja hauraana ihminen kaipaa kosketusta enemmän kuin koskaan.
Intiimien kuvien joukossa on tekstejä, jotka pureutuvat tunnistettaviin tapahtumiin kuten muutaman vuoden takaiseen perhesurmaan.
Tällaisista tapauksista lukeminen järkyttää Anderssonia niin paljon, että niistä on pakko kirjoittaa. Se on kuitenkin vaikea laji, koska aina on pohdittava, onko oikeutta kirjoittaa toisten asioista. Meneekö se sosiaalipornon puolelle?
– Toisaalta vaikeneminen on pahasta. Lyriikan keinoin voi päästä myös käsittämättömän tapauksen sisälle, Andersson perustelee.
Runojen synty on Claes Anderssonille kaksivaiheinen prosessi. Niiden materiaalia ovat unet, muistot ja muu alitajunnasta kumpuava.
Unet ovat tärkeitä, ne avaavat ikkunan mielen syvempiin kerroksiin ja kertovat, mitä itsessä oikeasti tapahtuu.
– Runon ensimmäinen rivi tai lause saattaa tulla mieleen missä tahansa. Lauseet, jotka tuntuvat sisältävän jännitteitä tai muuta kiinnostavaa jäävät odottelemaan jatkoa.
– Toinen vaihe on työstäminen. Samasta tekstistä saattaa tulla toistakymmentä ver-siota, kun alan hienosäätää, muuttaa sanoja ja vaihtaa rivejä. Loputtomiin sitäkään ei kannata jatkaa, koska jossain pisteessä teksti alkaa huonontua.
Anderssonin mielestä kirjoittaminen muistuttaa paljolti psykoterapiaa, jollaisessa hän on itsekin aikoinaan käynyt osana koulutustaan.
– Kirjoittaessani yritän muistaa varhaisempia tapahtumia. Kun kirjoitan niistä, ne alkavat täsmentyä ja nostaa esiin toisia muistoja, jotka muuten jäisivät mielen hämäriin. Sitä kautta voi jäsentää elämäänsä ja nähdä siinä rakenteita.
Nykyisin Andersson kirjoittaa myös ottaakseen mittaa eletystä: mitkä unelmat ovat toteutuneet, mitkä eivät; missä on onnistunut ja missä epäonnistunut.
– Tämä auttaa ymmärtämään paremmin vanhemmalla iällä tulevia tauteja. Ne nimittäin ovat yhteydessä elämän varrella tapahtuneisiin asioihin. Taudit eivät tule tyhjästä, eivätkä ole vailla merkityksiä.
Osa runoista on Anderssonin oman määritelmän mukaan psykiatrisia, kuten runo nimeltä Ihmisvihaa:
”Masennus on ase jolla rankaisen lähimmäisiäni/ Läheisiäni ja rakkaitani niin kuin nekrologeissa sanotaan/ Minä pakotan heidät tuntemaan syyllisyyttä kun terrorisoin/ ja hallitsen heitä/ Miten avuttomia he ovatkaan masennukseni kanssa
Minä olen melankolian kuningas, hiljaa valuvan/ itkun apostoli/ Annan ymmärtää, että hukuttaudun, hyppään ikkunasta, otan/ myrkkyä tai ammun itseäni päähän minä hetkenä hyvänsä/ Minä teen sen, jos se vain sopii suunnitelmiin/ Sitten he voivat pohtia osuuttaan ja syyllisyyttään siinä kaikessa”
Suhde kirjoittamiseen on vuosien varrella helpottunut, ainakin ajankäytön kannalta.
– Jos istuu eduskunnassa kahdeksantuntisessa keskustelussa maidon kaksihintajärjestelmästä, ei siinä juuri ehdi kirjoittaa, ei ainakaan mitään pidempää. Muistan, kuinka kansanedustaja- ja ministeriaikoina oli ihanaa päästä muutamaksi viikoksi kesällä maalle kirjasalkun kanssa. Sehän oli kuin alkoholisti olisi karannut jonnekin pullo kainalossa.
Claes Andersson kirjoittaa nykyisin joka päivä vailla paineita tai määräaikoja. Hänellä on työhuone kodin ulkopuolella, jotta pianonsoiton kaltaiset houkutukset eivät pääsisi häiritsemään keskittymistä.
– Nautin kirjoittamisesta silloin kun se sujuu, mutta enimmäkseenhän se on kamppailua erilaisten esteiden ja kynnysten kanssa.
Andersson kirjoittaa äidinkielellään ruotsiksi. Nyt ilmestyneen teoksen samoin kuin kuusi edellistä on suomentanut Jyrki Kiiskinen . Nuori runoilijakollega on tehnyt hyvää työtä – ruotsi ei tuoksu tekstien läpi.
Syksyni sumuissa rakastan sinua -kirja sisältyy viime syksynä ilmestyneeseen Hjärtats rum -kokoelmaan. Se juhlistaa Anderssonin viisikymmenvuotista runoilijantaivalta.
Hänen ensimmäinen runokirjansa Ventil ilmestyi vuonna 1962 Anderssonin ollessa 25-vuotias, vastavalmistunut lääkäri.
Sen ja uusimman kokoelman väliin mahtuu viisi vuosikymmentä kirjailijan elämää, työtä lääkärinä ja psykiatrina, politiikkaa eduskunnassa ja ministeritasolla sekä yhteiskunnallista vaikuttamista. Runojen lisäksi Anderssonilta on ilmestynyt romaaneja, tietokirjoja ja näyttämökäsikirjoituksia.
Millaisin silmin Claes Andersson katsoo tänään maailmaa ympärillään?
– Helposti voi tulla sellainen harha, että kaikki on huonommin kuin ennen, mutta minä olen toista mieltä. Kun synnyin, miesten keskimääräinen elinikä oli 56–57 vuotta. Nyt syntyvä poikalapsi voi odottaa elävänsä melkein 80 vuotta. Lyhyessä ajassa on tapahtunut näin merkittävä eliniän piteneminen. Jos tämä ei ole edistystä, niin mikä sitten on?
Claes Andersson: Syksyni sumuissa rakastan sinua. WSOY, 2013. 76 s., 20,70 e.
Jaa tämä artikkeli: