Sylin kaipuu ei katoa
”Lapsuuteni oli ankara. Muistan koko 1930- ja 40-luvun turvattomana ja ahdistavana aikana. Minulla ei ollut ketään, joka olisi rakastanut minua. Synnyin ei-toivottuna lapsena vuonna 1933 ja vanhempani solmivat pakkoavioliiton.
Äitini oli kylmä ja torjuva minua kohtaan. Isää ei ollut ollenkaan, sillä hän oli ensin viisi vuotta sodassa ja sitten toiset viisi vuotta opiskelemassa Helsingissä, kun me muut olimme maalla. Talossa olleet lastenhoitajatytöt ruokkivat minua, mutta kukaan ei pitänyt koskaan sylissä. Tuntui, että olin aina vain tiellä. Vietin paljon aikaa yksin.
Äitini painotti hyvää käytöstä. Jos käyttäydyin huonosti, minut eristettiin; lähetettiin useiksi päiviksi omaan huoneeseen, ruokaa tuotiin, mutta mitään ei puhuttu. En saanut olla tekemisissä kenenkään kanssa, jos olin arestissa. Koulussa sain käydä.
Vasta nyt vanhuudessa, yli 80-vuotiaana, olen alkanut ymmärtää, miten väärin minua kohdeltiin. En saanut rakkautta. Rakkaus olisi se kaikista tärkein asia ihmisen elämässä.
Minä itse epäonnistuin perheasioissa. Minun oli vaikea pitää omia lapsiani sylissä ja olin välillä heille liian ankara. Lapseni sanovat, että olin etäinen ja poissaoleva isä. Keskityin silloin työntekoon. Olen nyt vanhana kärsinyt paljon ahdistuksesta, unettomuudesta ja painajaisista.
Luulen, että koko elämäni olisi ollut toisenlaista, jos äitini olisi rakastanut minua ja pitänyt sylissä. Peruskaipuu on koko ajan läsnä. Kaipuu jonnekin pois, jonnekin syliin. Nyt odotan taivaan kotiin pääsyä. Siellä uskon, että kaipuuni täyttyy.”
Matti Kuusisto, 81
Jaa tämä artikkeli: