Minun tieni. Eikö tässä omakuvassa katsokin levollinen taiteilija, joka on löytänyt oman kutsumuksensa? Helene Schjerfbeck: Mustataustainen omakuva (1915), Ateneumin taidemuseo.
Syvällä on intohimo
Pelkkä kaunis ei riitä, pitää päästä asioiden ja ihmisten sisimpään olemukseen. Helene Schjerfbeck -näyttely osoittaa, mitä se merkitsee.
Teksti: Marja Kuparinen
Kuva: Hannu Aaltonen /
Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto
Varhaisten töiden rinnalle on onneksi pantu esiin maalauksista myöhemmin tehtyjä toisintoja. Jos Schjerfbeckin pensselin jälki olisi jäänyt 1800-luvun historiallisiin ja naturalistisiin maalauksiin, häntä pitäisi taitavana. Ei kuitenkaan lähes aikalaisena, tulkkina samankaltaisille elämäntunnoille, joita itsestään löytää. Kun katsoo Schjerfbeckin omakuvia – varsinkin niitä viimeisiä – katsojaan tarttuu helposti haikeus ajan lyhyydestä ja ihmisen persoonallisuuden hauraudesta. Elämän jättämisen täytyy olla vaikeaa.
Maalausten edessä joutuu myös kysymään, missä itsessä on samanlaista intohimoa ja halua keskittymiseen, halua katsella ja kuulostella aikaisemmin tehtyä ja yritystä etsiä aina olennaista. Se vaatii tahtoa, kurinalaisuutta ja uskallusta seurata tietä, jonka tunnistaa omakseen. Sitä kaikkea Helene Schjerfbeckissä oli.
”Ei, unelmointi ei sovi minulle, tehdä työtä, elää työn kautta, se on minun tieni”, hän kirjoitti ystävälleen Einar Reuterille .
Näyttelyssä tulee Helene Schjerfbeckin elämäntarina tutuksi. Lapsuuteen mahtui isän vararikko, siskon kuolema ja oma putoaminen kotiportailta, josta seurasi eliniäksi ontumista ja lonkkakipuja.
Lahjakas piirtäjä pääsi yksitoistavuotiaana Helsingin Taideyhdistyksen piirustuskouluun. Sitten seurasi yksityinen taidekoulu, stipendi Pariisiin, matkoja Italiaan, Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin. Viimein vuonna 1902 Schjerfbeck asettui Hyvinkäälle ja Tammisaareen, hoiti äitiään ja teki kotitöitä sekä sai äidin kuoleman jälkeen (1923) vapauden maalata ilman muita velvoitteita.
Miehiäkin Schjerfbeckin elämään mahtui, vaikkei hän koskaan avioitunut. Oli nimettömäksi jäänyt kihlattu Englannista, taidekauppias ja ystävä Gösta Stenman sekä metsänhoitaja Einar Reuter, joka myös maalasi ja säilyi ystävänä Helenen kuolemaan saakka.
Syvin intohimo saattoi kuitenkin olla taiteilijan rakkaus väreihin, muotoihin ja ihmiskasvoihin. Yksi malli taiteilijalla oli aina saatavilla: oma itse. Eikä Helene Schjerfbeck halunnut kaunistella. Ne jotka niin tekivät, olivat hänestä ikäviä tapauksia.
Vuodet toivat mukanaan yhä enemmän pelkistymistä ja hillitympiä värejä. Pehmeää ruskeaa, murrettua vihreää, harmaata, mustaa ja valkoista, jossain pienen pieni kirkkaampi väripilkku.
Jos kuvien katsomiselta haluaa hengähtää, tarjolla on myös kaksi elokuvaa. Den unga Schjerfbeck -elokuva (tekstitetty suomeksi) kertoo tunnin ajan taiteilijan kasvuvuosista modernismin uranuurtajaksi 1880-luvulla. Ohjaus on Charlotte Airaksen .
Valoa ja varjoa. Helene Schjerfbeckin elämä kertoo taiteilijan tarinan. Siihen mahtui paljon työn iloa ja halua keskittyä aina olennaiseen. Parinkymmenen minuutin mittaisen elokuvan on ohjannut Yehia Eweis .
Jos Schjerfbeck ei ole kovin tuttu, näyttelykäynnistä saa enemmän irti tutkimalla jo etukäteen esimerkiksi Ateneumin verkkosivujen ääniopasta www.ateneum.fi/aaniopas sekä Siina Hälikän käsikirjoittamaa teosreittiä, joka kertoo taiteilijan pitkästä urasta hänen tärkeimpien teostensa sekä omien kirjesitaattien kautta http://kokoelmat.fng.fi .
Näyttelyluettelo Helene Schjerfbeck – 150 vuotta kattaa kaikkiaan 750 teoksen tiedot ja kuvat. Suomen-, ruotsin- ja englanninkielisen julkaisun on näyttelyn kuraattorin Leena Ahtola-Moorhausen kanssa toimittanut taidehistorioitsija Anu Utriainen .
Taidehistorioitsija Satu Itkonen puolestaan on tehnyt selkokielisen oppaan Helene Schjerfbeckin maalauksiin ja elämään. Hillitty vimma -kirjan loppu kuvaa hyvin Schjerfbeckin pyrkimyksiä:
”Luulen, että vain paluu yksinkertaisuuteen ja rauhaan, vaatimattomuuteen voi pelastaa maailman. Mutta eikö kaikki lopulta ole sisäistä elämää, ulkoinen jää tietoisuudestamme pois”, kirjoitti Schjerfbeck ystävälleen vuonna 1932.
Ateneumin taidemuseo, Kaivokatu 2, avoinna ti ja pe 10–18, ke ja to 10–20,
la ja su 11–17. Helene Schjerfbeck -näyttely 14.10. saakka.
Jaa tämä artikkeli: