Syväsukellusta
Kenellekään ei pitäisi olla yllätys, että teatteria kiinnostaa uskonto, niin paljon nykyisin tehdään syviä vesiä luotaavia näytelmiä. Ihan lähivuosilta mieleen nousevat esimerkiksi Fundamentalisti, Kristuksen morsian, Saatana saapuu Moskovaan, Idiootti, Tulipunainen hevonen ja uusimpana viime viikolla ensi-iltaan ehtinyt Maa on syntinen laulu. Tällaista syväsukellusta on harrastettu myös elokuvissa: Jumalista ja ihmisistä, Postia pappi Jaakobille, Matka Edeniin ja Veden peili.
Hyvin monet muutkin esitykset pohtivat enemmän tai vähemmän kätketysti, mikä ihmistä pitää pystyssä, millaiset intohimot häntä ajavat ja miten hän suhtautuu toisiin ihmisiin, omaan rikkinäisyyteensä ja tekojensa seurauksiin.
Sellaiset kysymykset koskettavat mitä suurimmassa määrin ihmisen hengellisyyttä.
Kaukana ovat ne ajat, jolloin kirkon piirissä ajateltiin teatteriin menon olevan syntiä tai vähintäänkin arveluttavaa ajanhukkaa. Ehkä nyt jo mennään teatteriin suorastaan oppimaan, mikä on ihminen. Teatteri on ajan peili.
Hyvän teatterin vahvuus on siinä, että se vetää katsojan osaksi samaa energiakenttää, jossa näyttelijät työskentelevät. Näyttelijät vaikuttavat katsojaan ja katsojat kantavat intensiivisen läsnäolonsa kautta heitä. Esityksestä voi tulla unohtumaton yhteinen matka. Tunne saattaa olla niin käsin kosketeltava, että yksi sanakin on jo liikaa. Hiljaisuus puhuu.
Hyvä teatteritaide antautuu erilaisille katsojille ja heidän erilaisille tulkinnoilleen ja kokemuksilleen elämästä. Siinä on sen rikkaus. Jos näin ei olisi, näyttämöllä tehtäisiin yksioikoista propagandaa ja totuuksia olisi vain yksi.
Parhaimmillaan teatterissa eletään pyhiä hetkiä. Vaikka katsoja näkee näyttämön, lavasteet ja toiset katsojat, esitys voi yllättää. Syntyy teatterin ihme: tämä on totta, tässä on kyse minusta ja minun elämästäni. Saman kokemuksen tarjoaa joskus myös kirkossa vietettävä messu – tuttu tilanne meneekin ihon alle.
Ihminen on sekä teatterille että kirkolle ins-piraation lähde. Hyvä niin. Ihmisen ristiriitaisuus, pakoilu, urheus, heikkous, vallanhalu, väistely, pahuus ja joskus yllättävä epäitsekkyys ovat kiehtovaa tutkittavaa. Samalla ihminen ja hänen toivonsa ovat kuitenkin suuri salaisuus.
Teatteriin – ja kirkkoon – kannattaa mennä mieli avoinna. Silloin ei ole asiaa, josta ei voisi puhua. Ja totuuden etsijät löytävät.
Marja Kuparinen
Jaa tämä artikkeli: