Syyllisyys on hyvä merkki
Syyllisyydentunne osoittaa, että ihminen ottaa itsensä ja toiset tosissaan.
Ruotsalainen eetikko ja mielipidevaikuttaja, teologian tohtori Ann Heberlein kummastelee sitä, miten ihmiset toimivat jokapäiväisissä elämässään. Aivan liian moni välttelee vastuuta, puolustelee ja selittelee tekojaan sekä vierittää syyn toisten niskoille.
— Kaikkialla on ihmisiä, jotka keksivät aina jonkun muun ihmisen tai asian, jota syyttää. He ovat mielestään rasististen rakenteiden, huumeiden, tunteettomien vanhempien tai huonon itsetunnon uhreja, eivätkä siksi ole vastuussa epäonnistumistaan tai vääristä teoistaan. Lisäksi kaikkialta löytyy myös hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka tekevät vastuunpakoilun mahdolliseksi.
Viimeiset parikymmentä vuotta ovat niin Ruotsissa kuin Suomessakin yleistyneet psykologisoivat selitykset. Ihmisen käyttäytymistä selitetään ja ymmärretään tekijöillä, jotka liittyvät hänen historiaansa, kulttuuriinsa, olosuhteisiinsa ja yksilöllisiin rajoitteisiinsa.
Heberleinin mukaan psykologisoivat selitykset vähättelevät yksilön vastuuta. Tästä pillastuneena hän kirjoitti kirjan, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Se ei ollut minun vikani. Vastuunottamisen taito (Atena 2009).
Loukkaako opiskelijan oikeuksia, ettei tentti mene läpi?
Erään tentin jälkeen kaksi etiikan yliopistokurssin juuri käynyttä opiskelijaa kävi tapaamassa opettajaansa Ann Heberleinia. Molemmat valittivat sitä, että heidän oikeuksiaan oli loukattu.
Naisopiskelija oli tyytymätön arvosanaansa. Hyvän sijasta hän olisi mielestään ansainnut erinomaisen. Hän oli sitä mieltä, että vika oli opettajassa, joka kadehti itseään nuorempaa naista ja suosi kivoja nuoria miehiä.
Miesopiskelija oli puolestaan pettynyt siihen, ettei hänen tenttisuorituksensa ollut mennyt läpi. Arvosteluun oli hänen mukaansa ilmiselvästi vaikuttanut opiskelijan väärä sukupuoli: miesopiskelijan reputtaminen paljasti, kuinka puolueellinen fanaattinen feministi voi olla.
Heberleinin mukaan kumpikaan opiskelija ei täyttänyt arvosanaan vaadittuja ehtoja. Taustalla oli tavallinen tarina: vähäisen valmistautumisen takia tentti meni huonosti.
— Mutta omasta mielestään he eivät olleet laiskoja, vaan syrjinnän uhreja. Vetoamalla oikeuksiensa loukkaamiseen he siirsivät vastuun epäonnistumisestaan muille.
Se, että ihminen tuntee itsensä ja oikeutensa loukatuiksi, on Heberleinin mukaan hyvin tavallista nyky-Ruotsissa.
— Pelkän tunteen perusteella ei tekoa voi kuitenkaan pitää loukkauksena. Myös jonkinlaisten objektiivisten kriteereiden tulee täyttyä.
Loukkaavasta käytöksestä on kysymys esimerkiksi silloin, jos ihmistä yritetään estää toteuttamasta asianmukaisia, tärkeitä ja yleisesti oikeutettuja pyrkimyksiä tai oikeuksia ja tämä estäminen on tahallista.
— Ihmisen perusoikeuksiin ei kuulu, että tentistä pitää saada paras mahdollinen arvosana. Se ei ole oikeus, vaan se pitää ansaita, Heberlein toteaa.
Lupaanko lapselleni, että hän on tuleva Picasso?
Ann Heberleinin mielestä jokaisen olisi tarpeen oppia erottamaan ansiot ja edut oikeuksista. Parhaiten sen oppii iän karttuessa saatavan lähipalautteen avulla. Kannustuksen lisäksi tällaiseen palautteeseen kuuluu kasvava kriittisyys ja kiitoksen ohella moite.
Heberlein kertoo muiden vanhempien tapaan antavansa pikkulapsille ihailevaa palautetta vaikkapa näiden piirustuksista.
— Mutta en minä mene lupaamaan lapselleni, että hän on tuleva Picasso. Näyttää siltä, että ainakin jotkut Idols-kilpailijat ovat jääneet epärealistisen ja liian myönteisen palautteen koukkuun.
Heberlein ei ole kovin huolestunut niistä, jotka omaa arvoaan ylikorostaen meuhkaavat julkisuudessa milloin mistäkin pikkuasiasta loukkaantuneena. Vakavampi ongelma ovat hänen mielestään ihmiset, jotka eivät ymmärrä tulevansa loukatuiksi.
— Joidenkin mielestä heidän oikeuksiaan loukataan, jos he joutuvat jonottamaan yökerhoon. Samaan aikaan on naisia, jotka eivät ymmärrä tulleensa raiskatuksi. He vain luulevat, että naisen osa on sietää sellaista.
— Ajattelen, että loukkauksen käsite pitäisi varata vain tällaisiin vakavampiin ihmisarvoon ja ihmisoikeuksiin kohdistuviin hyökkäyksiin.
Käyttävätkö jotkut toistenkin oikeudet?
Vanhemmilla on ollut Ruotsissa pitkään mahdollisuus jäädä pois töistä hoitamaan kotona sairasta lastaan. Sille, kuinka paljon lapsenhoitopäiviä voi olla vuoden aikana, on yläraja.
Alun perin sairasta lasta oli mahdollista hoitaa paljon pitempään kuin nykyään. Silloin monet vanhemmat huomasivat joulukuun koittaessa, etteivät olleet vuoden mittaan käyttäneet kaikkia hoitopäiviään. He halusivat pitää kiinni oikeuksistaan ja jäivät kotiin. Työpaikoilla saattoi silloin olla aika hiljaista.
"Syyllisyys nousee pintaan, jos en pysty elämään
kuten haluaisin."
Järjestelmä tuli kalliiksi, ja sairaan lapsen hoitopäivien enimmäismäärää oli pakko vähentää. Se on tietenkin ongelma niille vanhemmille, joiden sairas lapsi tarvitsisi oikeasti hoitoa.
Ann Heberleinin mukaan monilla niistä, jotka yksisilmäisesti mittaavat ulos omat oikeutensa, puuttuu taju laajemmasta kokonaisuudesta.
— Jos keskitytään yksipuolisesti oikeuksiin — oikeuteen työhön, koulutukseen, työttömyyskassaan, sairauspäivärahaan tai vaikka oikeuteen sanoa, kuvata tai kirjoittaa mitä huvittaa muista piittaamatta — on mahdollista, että pidemmän päälle koko yhteiskuntajärjestelmä alkaa rapautua.
— On itsestään selvää, että sairaiden tai työttömien pitää saada taloudellista tukea, mutta sekä työttömyyskassa että sairauspäiväraha ovat väliaikaisia ratkaisuja ja hätäapua, eivät oikeuksia, joita kuka tahansa voi vaatia jos siltä tuntuu.
Tiedän oikeuteni, mutta täytänkö velvollisuuteni?
Ann Heberlein korostaa, ettei oikeuksia voi olla ilman vastaavia velvollisuuksia.
— Jos vaatii oikeuksia, täytyy myös huolehtia siitä, että täyttää velvollisuutensa. Jokaisella on vastuu huolehtia elämästään ja mahdollisuuksistaan omien resurssiensa mukaan. Lisäksi itse kunkin oikeus omaan elämäänsä tarkoittaa myös itse kunkin velvollisuutta vaalia toisen elämää.
Silloin kun ihminen toimii väärin tai epäonnistuu velvollisuuksiensa täyttämisessä, hän voi Heberleinin mukaan kokea itsensä aivan aidosti ja oikeutetusti syylliseksi.
— Syyllisyydentunne ilmaisee odotuksia, jotka kohdistuvat omaan itseen. Tunnen syyllisyyttä, jos olen rikkonut tärkeinä pitämiäni asioita vastaan. Syyllisyys nousee pintaan, jos en pysty elämään tai olemaan kuten haluaisin.
Toki turhaa ja väärääkin syyllisyyttä on. Heberlein mainitsee esimerkkinä äidin, joka tuntee syyllisyyttä siitä, että vie lapsensa päivähoitoon.
— Jos äiti ei tekisi niin, hän ei pääsisi töihin eikä hänellä pian olisi rahaa, jolla elättää itsensä ja lapsensa. Molemmat päätyisivät kadulle.
Miten voi olla kaksi uhria, muttei yhtään syyllistä?
Ann Heberlein kertoo jälleen pienen tarinan. Lisa ja Kalle ovat olleet vuosia koulussa samalla luokalla. Pikku kylässä kaikki tuntevat toisensa.
Lisan perheeseen kuuluu äidin ja isän lisäksi pikkusisko. Elämä kotona on kuin pieni idylli: vanhemmat välittävät toisistaan ja huolehtivat kaikin tavoin lapsistaan.
Kalle asuu kahdestaan alkoholistiäitinsä kanssa. Äiti ei jaksa huolehtia kodistaan eikä pojastaan. Toisinaan äiti voi kohdella poikaansa väkivaltaisesti, vaikka ei haluakaan mitään pahaa pojalleen. Kalle saa yleensä huolehtia itsensä kouluun, ja usein ilman aamupalaa.
Kalle kiusaa Lisaa sanoin ja teoin: nimittelee ällöttäväksi läskiksi, käy käsiksi, sotkee tämän vaatteita ja koulukirjoja.
Toiset oppilaat pitävät Kallea kuninkaana, vaikka samalla pelkäävätkin tätä. Opettajat tietävät tilanteesta, mutta eivät puutu siihen. He edellyttävät, että Lisa ymmärtää Kallea.
Heberleinin mielestä aikuiset pettävät Lisan.
— Aikuisten huoli Kallesta ja piittaamattomuus Lisaan kohdistuvista loukkauksista vahvistavat Lisalle Kallen viestin: hän on alempiarvoinen, toisenlainen ja huonompi. Hän joutaa olla kiusattu ja jäädä huolineen yksin.
Se, että Kallen teot painetaan villaisella, on karhunpalvelus myös pojalle itselleen.
— Samalla kun Kallelta ja hänen kohtalotovereiltaan vaaditaan vähemmän, heidät leimataan luusereiksi, joita on kohdeltava silkkihansikkain. Niinpä Kalle oppii, että kannattaa olla uhri. Hänet hylätään, kun hänelle ei anneta mahdollisuutta ottaa vastuuta teoistaan ja toimia oikein.
Puutunko tilanteeseen, kun toista loukataan?
Monesti ristiriitatilanteessa voi näyttää siltä, että on vain kaksi loukattua ihmistä eikä yhtään syyllistä.
— Niin on usein koulumaailmassa mutta myös sen ulkopuolella. Syyllisenä pidetään yhteiskuntaa tai alistavia rakenteita, mutta ani harvoin yksilöitä.
Tuollaisten käsitysten vastaisesti Ann Heberlein vakuuttaa, että konkreettisessa kiusaamistilanteessa ei ole mitään merkitystä sillä, millaisia olosuhteet olivat ennen tapahtumaa tai sen jälkeen.
— Se, kuka kussakin tilanteessa on tekijä ja kuka uhri, on ilmeistä. Se, joka loukkaa on väärintekijä, ja se, johon loukkaus kohdistuu, on uhri. Aina kun sivustakatsojana näkee väkivaltaa, kiusaamista ja loukkauksia, on siihen puututtava. Jos katutilanteessa ei muuta uskalla, voi edes soittaa poliisille.
"Onko puusepän pimeästi palkkaaminen hyväksyttävämpää,
jos päällä on luomuvaatteet?"
On sanouduttava irti loukkaavasta viestistä ja tehtävä selväksi, että loukattu on ihminen. Jokaista on kohdeltava ihmisarvoisesti.
Heberlein ei usko, että ihmisarvon ja ihmisoi-keuk-sien teoreettinen opettaminen koulussa tuottaa tulosta.
— Sen sijaan kouluissa tulisi toimia siten kuin siellä vilpittömästi uskottaisiin siihen, että jokainen oppilas on samanarvoinen ja että jokaisella oppilaalla on samat oikeudet.
Siihen kuuluu, ettei valtaa anneta pahiksille, vaan sääntöjen noudattamista vaaditaan jokaiselta tasapuolisesti.
Miksi minun ei anneta olla syyllinen?
Erään yleisöluennon jälkeen muuan kuulija tuli tapaamaan Ann Heberleinia. Mies kertoi olevansa raitistunut alkoholisti.
Miestä raivostutti, miten hyvää tarkoittavat lähimmäiset selittävät jatkuvasti, ettei hänen alkoholisminsa ollut hänen vikansa.
Entinen alkoholisti ei saanut kantaa syyllisyyttään, hyvittää tekojaan eikä pyytää anteeksi — ja olla mies, joka asuu omassa kodissaan, hoitaa työnsä ja maksaa laskunsa, ja isä, jolla on lämmin suhde lapsiinsa.
Heberleinin sanoin ensimmäinen moraalinen askel kelvolliseksi ihmiseksi on, että ottaa oman arvonsa vakavasti ja yrittää tulla ihmiseksi, joka ottaa vastuun elämästään ja teoistaan.
— Olen vakuuttunut, että ihminen on tietyssä määrin vapaa ja että hän ei ole sen enempää menneisyytensä kuin geeniensä liekanarussa.
Vapautensa takia kaikki ovat myös syyllisiä paitsi tekojen ja tekemättä jättämisten myös tyhmyytensä ja tietämättömyytensä takia.
— Suurin osa meistä on ummistanut silmänsä, kun luokkakaveria on kiusattu, päättänyt uskoa työtoverin kertomukseen portaissa kaatumisesta ja pannut musiikkia kovemmalle, ettei naapurin lapsen itku kuuluisi, Heberlein muistuttaa.
Uskallanko katkaista kielteisyyden ketjun?
Kunnioituksen arvoisen ihmisen täytyy Ann Heberleinin mukaan punnita vastuutaan kaikilla elämänalueilla.
— Voiko luontoa säästävä bussilla kulkeminen hyvittää sen, että jään terveenä sairauslomalle? Onko puusepän pimeästi palkkaaminen hyväksyttävämpää, jos päällä on luomupuuvillasta tehdyt vaatteet?
Aina kun jokin meni pieleen tai on pielessä, Heberlein neuvoo miettimään omaa osuutta asiaan. Mikä oli minun osuuteni vaikkapa silloin, kun koulussa meni huonosti, avioliitto hajosi, lapsi sai alkunsa, oma murrosikäinen viihtyi paremmin kaduilla kuin kotona, en löytänyt uutta työtä tai olin ylipainoinen?
— Jokainen pystyy ainakin jossain määrin vaikuttamaan elämäänsä, asenteisiinsa, valintoihinsa ja tekoihinsa sekä arvioimaan niiden seurauksia itselle ja toisille. Jos isäsi ei rakastanut sinua tarpeeksi, niin mitä sinä teet katkaistaksesi ketjun?
Jaa tämä artikkeli: