Taakkana tunneorpous
Kaikessa rauhassa. Nykyajan vauhtisokeutta kuvaa se, ettemme osaa enää tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. Liukuportaissa ja busseissakin on räplättävä kännykkää. – Jos elämä on kovin tylsää, aloita siitä, että teet jotain hyvää toisille. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, sanoo kasvatustieteiden tohtori Tia Isokorpi. Kuva: Jani Laukkanen

Kaikessa rauhassa. Nykyajan vauhtisokeutta kuvaa se, ettemme osaa enää tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. Liukuportaissa ja busseissakin on räplättävä kännykkää. – Jos elämä on kovin tylsää, aloita siitä, että teet jotain hyvää toisille. Siitä tulee itsellekin hyvä mieli, sanoo kasvatustieteiden tohtori Tia Isokorpi. Kuva: Jani Laukkanen

Taakkana tunneorpous

Kävikö sinulle taas näin: muilla on mukavaa yhdessä, mutta sinä jäät jälleen yksin? Saatat olla tunneorpo.

Vain muutama sukupolvi sitten yhteiskunnan ongelmana olivat orvot: sotaorvot, puoliorvot ja täysorvot. Kun heidät on saatu aikuisiksi, kansan karvaat kokemukset ja ihmisten keskeneräisyys oireilevat uudella tavalla: tunneorpoutena. Se tuhoaa elämästä ilon ja tekee lapsistakin rauhattomia. Tunneorvot eivät tule toimeen työpaikoillaan. Keitä he ovat?

Tunneorpo on esimerkiksi osaston vastaava Maija, 56. Maija on kasvanut vaatimattomissa oloissa. Kotona oli puutetta, isän alkoholin käyttöä, riitaa ja väkivaltaa. Maija oppi aina varautumaan pahimpaan. Hyviä sanoja, kehuja tai kannustusta Maija ei muista kuulleensa. Vain työtä, ahkeruutta ja säästäväisyyttä arvostettiin, ”haihatukset” piti jättää sikseen.

Kun Maija pääsi työelämään, hän oli varuillaan ihmisten suhteen ja vältti kertomasta mitään itsestään. Hän huomasikin vähitellen työpaikallaan oudon ilmiön: Ihmiset tuntuivat liittoutuvan häntä vastaan, puhuivat hänestä selän takana, kehittelivät juonia ja vastailivat epäystävällisesti. Maija mietti usein, miten hän kostaa eilisen pahat sanat. Vuosien mittaan Maija alkoi käydä yhä vihamielisemmäksi, panetteli toisia ja raivosi työtovereilleen. Jopa asiakkaat ihmettelivät Maijan tunteenpurkauksia ja pitivät häntä pelottavana. Lopulta Maija vaihtoi työpaikkaa.

Kummallista Maijan kohtalossa oli se, että joka työpaikassa Maija joutui mielestään muiden vainon kohteeksi. Jatkuvasti Maija kertoi lähipiirilleen, miten kammottavia ihmiset ovat. Miksi juuri Maijan tielle osuivat Suomen ilkeimmät ihmiset?

 

Yleensä se, mitä näen muissa ihmisissä, kertoo enemmän minusta itsestäni kuin ulkomaailmasta, toteaa tunteista kirjan kirjoittanut kasvatustieteiden tohtori Tia Isokorpi.

– Jos ihminen ei osaa nähdä itsessään mitään kaunista ja hyvää, ei hän näe sitä muissakaan ihmisissä. Ja kun toisiin suhtautuu aina vihamielisesti ja hyökkäävästi, he vastaavat samalla mitalla takaisin. Syntyy ilkeyden kehä, Isokorpi jatkaa.

 Vaikka työpaikoilla kieltämättä ilmenee paljon tulehtuneita ihmissuhteita, yksi selitys Maijan kokemukselle on tunneorpous. Maijan lapsuuden perheessä kukaan ei ollut aidosti kiinnostunut lapsesta. Kukaan ei jakanut hänen tunteitaan, ei antanut turvaa eikä luonut luottamusta maailmaa kohtaan. Maija ei oppinut myönteistä vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa.

Ihmiset ovat Maijalle uhka. Ja uhkaa vastaan hän puolustautuu pyrkimällä hyökkäämään ensin. Maija ei ole oppinut tunteiden – erityisesti vihan ja kiukun – hallintaa. Jos jotain menee pieleen tai joku sanoo varomattoman sanan, Maija raivostuu silmittömästi.

– Meitä ihmisiä ohjaavat valitettavan usein kauna, kateus, katkeruus ja kiukku, joiden läpi näemme maailman. Kun omassa itsearvostuksessa on iso vaje, ja minuus on hauras, paha olo ulkoistetaan, projisoidaan muihin. Toinen vaihtoehto on kääntää vaikeat tunteet kohti itseä, jolloin ihminen usein masentuu, Isokorpi jatkaa.

Tunneorpous – eli se, että on tunne-elämässään jäänyt vaille vanhempien läsnäoloa ja lohdutusta – ilmenee monin tavoin. Tunneorvon on vaikea iloita elämästä, vaikea liittyä muihin ihmisiin, vaikeaa puuhata porukassa, vaikeaa kestää yksin oloa. Välillä koko elämä on hänelle vaikeaa.

Tunneorpouden tyypillinen tuntomerkki on kokemus yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Tunneorpo kokee, ettei saa yhteyttä toisiin ihmisiin. Mutta ei hän löydä yhteyttä itseensäkään eikä viihdy omassa seurassaan.

 

Vaikka tunneorpous on aiemmin noussut Suomen kansan karusta historiasta, nykyinen vauraus ei ole vähentänyt tunneorpoutta – pikemminkin päinvastoin. Tämän päivän lapset ovat lastenpsykiatri Tuula Tammisen mukaan orvompia tunne-elämältään kuin moni sukupolvi ennen meitä. Vanhemmat eivät ehdi tai osaa olla henkisesti läsnä lapsille.

– Kuka enää viettää kiireetöntä oleiluaikaa lasten kanssa? Tai kuka välittää, mitä naapureille kuuluu? Tia Isokorpi kysyy.

Monille ihmisille vain saavuttaminen, suorittaminen ja shoppaaminen merkitsevät jotain. Isot kauppakeskukset kertovat korutonta kieltään nykyajan arvoista. Jos elämä on tyhjää tai työ painaa, ostetaan jotain uutta ja hankitaan hetkeksi mielihyvää.

Meiltä on kadonnut kyky olla läsnä, rauhassa toistemme kanssa. Ilman läsnäoloa, keskustelua ja vuorovaikutusta tunteet eivät kehity. Eihän parisuhdekaan säily, ellei joskus kohdata ja vaihdeta kuulumisia.

Pahimmillaan tekeminen on pakonomaista: ihminen puuhaa koko ajan jotain, jotta ei joudu pysähtymään ja kuuntelemaan itseään.

Joskus kannattaisi kysyä itseltään, onko mieleni läsnä samassa paikassa kuin kehoni.

 

Jatkuvan touhuamisen lisäksi tunneorpous voi näkyä myös tunteiden välttelynä ja vähättelynä. 

Monet ihmiset pelkäävät tunteita, koska eivät osaa suhtautua niihin luontevasti. Tunteiden ilmaisemista pidetään häpeällisenä tai heikkouden merkkinä. Ajatellaan, että jos antaa surulle vallan, itku ei lopu ikinä. Tai että vihan tunteet ovat vaarallisia. Suru loppuu suremalla ja vihastakin pääsee vähitellen eroon, kun tunteet voi tunnistaa ja tunnustaa.

Ehkä tunteiden patoaminen juontaa juurensa sotien jälkeisestä ajasta, jolloin oli pakko selvitä päivän töistä ja pitää tunteet kurissa. Ei ollut aikaa eikä kykyä käsitellä vaikeita kokemuksia.

Erityisesti työpaikoilla ilmenee tunteiden pelkoa. Kokemuksia ei käsitellä, vaan strategiat ja järjestelmät normittavat toimintaa – ikään kuin tunneorpojen joukko olisi kaikkialla johdossa.

Ei ole kovin hedelmällistä asettaa ihmisiä kilpailemaan keskenään, sillä se johtaa keskinäiseen kyräilyyn ja tasapäistämiseen. Sen sijaan kannattaisi hyödyntää jokaisen vahvuuksia ja luoda tiimeihin tilaa erilaisuudelle. Kun ihmiset voivat oikeasti liittyä toisiinsa ja paljastaa sisimpiä tunteitaan, he saavat uutta voimaa yhdessä tekemiseen.

Korkeakouluopettajana ja johdon valmentajana työskentelevä Tia Isokorpi on havainnut myös sen, ettei nykypäivän muoti-ilmiö ”downshiftaaminen” eli elämän yksinkertaistaminen saa kaikkialla kannatusta. Oman itsen kuuntelijaa saatetaan syyllistää.

Kun joku yrittää panostaa hyvinvointiinsa, hän saattaakin kohdata syyllistämistä. Ikään kuin hän välittäisi vääristä asioista, jos hän ajattelee omaa jaksamistaan tai läheisiään ja luontoa.

Isokorpi muistuttaa, että terve tunne-elämä antaa energiaa elämään. Tunteista nousevat ilon ja mielekkyyden kokemukset.

Elämän tärkeimmät ratkaisut tehdään tunteilla. Tunteet ovat se elämän suola.

Yleinen tuntomerkki tunneorpoudessa on vaikeus rauhoittua. Kun yrittää pysähtyä, aivot pyörittävätkin ajatusrumbaa kiihtyvällä vauhdilla. Tai kun kuuntelee itseään, mieleen nousee vain koettuja epäoikeudenmukaisuuksia. Kannattaako aina edes kuunnella sisäisen lapsen kiukkuista kitinää?

– Tunteiden tiedostaminen on jo puolet oppimista, Tia Isokorpi rohkaisee. – Kun alan ymmärtää, mitkä voimat sisäisessä maailmassani ohjaavat minua, voin vähitellen muuttaa käytöstäni. 

 Itsensä kohtaaminen on ainoa tapa olla toistamatta menneisyyttään. Elämää voi ymmärtää vain taaksepäin, vaikka sitä on elettävä eteenpäin.

Hyvä tapa havainnoida omaa käytöstä on miettiä, viekö oma toimintani toivottuun lopputulokseen. Saanko aikaan sen muutoksen, mitä toivon? Jos jatkuvasti marmatan muiden selän takana, auttaako se muita ihmisiä muuttumaan toivottuun suuntaan?

Iso askel on se, jos oppii ottamaan vastuun omista teoistaan ja tunteistaan eikä aina syytä niistä muita.

Isokorpi muistuttaa samalla liiallisen vastuun vaaroista:

 – Ei kuitenkaan ole hyvä olla olemassa vain toisia varten. Itseään ja suunnitelmiaan ei aina kannata uhrata muiden hyväksi. Joskus kannattaisi kysyä, otanko oman oloni, omat tarpeeni ja toiveeni vakavasti.

 

Ulkomaisessa kirjallisuudessa on tunnettu käsite ”self-parenting”, itsensä vanhemmoiminen. Hyvä tapa aloittaa itsensä hoitaminen olisi lempeän hyväksyvä suhtautuminen omiin virheisiin. Ei itseään kannata syyttää eikä soimata. 

Sisäistä lasta voi ihan konkreettisesti lohduttaa ja ymmärtää. Voi sanoa, että ymmärrän sinua, pieni minäni, olet aikoinaan jäänyt niin paljosta vaille, ettet voi jaksaa kaikkea. Itseensä voisi välillä suhtautua myötätuntoisesti ja armahtavasti, aivan kuten rakkaaseen lapseen tai parhaaseen ystävään.

Toinen tapa kuunnella itseä on kiinnittää huomio vaihteeksi kehoon. Mitä kuuluu kropalle, ikiomalle sielun majatalolle? Onko kehoni väsynyt työstä tai fyysisen työn puutteesta? Auttaako tähän väsymykseen uni?

Nykyajan vauhtisokeutta kuvaa osuvasti se, että ikävistä tunteista halutaan äkkiä eroon: unilääkkeitä tai rauhoittavaa otetaan rentoutumista varten, alkoholia ilon tuojaksi. Tunteet on pakko turruttaa äkkiä.

Isokorpi muistuttaa, että erityisen tärkeää olisi kuunnella myönteisiä tunteita ja etsiä pieniä ilon häivähdyksiä. – Mitä useampia tunteita kykenee itsessään tunnistamaan, sitä paremmin voi.

Mutta mistä löytää iloa, jos tarjolla on vain mustaa maata ja satunnaista räntää kasvoille?

Tia Isokorpi on sinnikäs. – Varmasti arjessa löytyy jotain hyvää, jotain kaunista tapahtuu joka päivä. Lapsi hymyilee minulle bussissa, tai aurinko vilahtaa pilven välistä. Se vain on huomattava.

Vaikka tänään tuntuisi synkältä, muista, että elämässä on muutakin kuin yhden hetken tunne. Mistä kaikesta olet jo selvinnyt elämässäsi, ja miten hyvin moni asia tällä hetkellä on, Isokorpi rohkaisee.

Outi Reinola

Tule tutuksi tunteillesi

Opettele toisinaan havainnoimaan itseäsi ja tunteitasi seikkaperäisesti. Voit pitää myös pientä päiväkirjaa aiheesta.

Kirjaa ylös tai mieti, mitä tunnet päivän mittaan? Voit kehittää itseäsi miettimällä, miten osoitat tunteitasi.

Osoitatko aina vain samoja tunteita ja asenteita vai reagoitko vain selkäytimellä?

Viekö tapasi osoittaa tunteitasi toivottuun lopputulokseen?

Onko olemassa jokin muu tapa, joka veisi varmemmin lopputulokseen

Kiinnitä päivän ja viikon mittaan huomiota siihen, mikä tuottaa sinulle iloa. Ehkä ilo jopa lisääntyy.

Missä olet joskus onnistunut? Tee lista ja näytä sitä muille. Pidä listaa esillä.

Mistä unelmoit? Mikä on sinulle tärkeää? Ota unelmasi vakavasti ja kerro niistä muille. Vaali unelmiasi ja anna niille tilaa.

Kehitä oma rauhan paikkasi. Mieti, missä tunnet olevasi rauhallinen. Onko se vaikka sauna, kirkko vai ehkä metsä?

 
Lähteenä:

Isokorpi, Tia: Tunneoppia parempaan vuorovaikutukseen. PS-kustannus 2004.

Isokorpi Tia: Pää pyörällä. Kaaoksesta rauhoittumiseen ja aitoon läsnäoloon. PS-kustannus 2008.

Uljas, Tellervo:  Tunneorpous on kiireisen elämän hinta. Professori Tuula Tammisen haastattelu. Eeva 4/2008.

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city