Aino Kallas (Maarit Peltomaa) pääsee Leinon avulla sovinnaisuuden tuolle puolen. Oman pimeän puolen tunnistaminen on kirjailijalle vain hyväksi. Kuva: Heli Sorjonen
Täällähän ei voi hengittää
Miksi diplomaatin vaimo jättää miehensä ja lapsensa ja lähtee toiseen maahan elämää etsimään? Mikä siinä tavallisessa elämässä niin tukehduttaa, että kirjailijan luomisvoima jähmettyy ja mielikuvitus makaa maassa?
Ehkä kysymys ei ole lainkaan näin yksinkertainen.
Teatteri Avoimien Ovien uutuudessa Aino – tahdon tämän rakkauden Maarit Peltomaan komeasti esittämä Aino Kallas uskaltaa tahtoa. Tahdon kohde on runoilija Eino Leino, joka Jukka Pitkäsen hurmaavassa hahmossa tarjoaa mahdollisuuden paloon, jota Aino ei ole aikaisemmin kokenut. Ella Pyhältö esittää Ainon palvelijaa Ilmiä ja ystävää Ilonaa.
Draaman kolmas osapuoli on Oskar Kallas. Juhani Rajalinin osa Oskarina on nähdä vaimon vaeltavan Viron ja Suomen väliä, kaipaavan, hehkuvan ja kavahtavan aviomiehen kosketusta. Oskar päästää irti ja odottaa.
Näytelmän käsikirjoitus on Eriikka Rahikaisen, Virpi Haataisen ja Heini Tolan. Ainosta ei tehdä näköispatsasta, faktat on alistettu teatterille. Ja faktoja riittää, sillä Rahikainen on jo gradussaan hyvin perehtynyt Aino Kallaksen nuoruuteen.
Viron itsenäistymispyrkimykset häälyvät taustalla, milloin valtaa pitävät saksalaiset, milloin venäläiset. Mielenkiintoista ja tarpeen, mutta näytelmän kiehtovin puoli on kuitenkin Ainon elämänjano. Miten kirjailija voi kirjoittaa, jos hän tuntee, ettei voi elää elämää, josta kirjoittaa? Tyydyttämätön olo purkautuu Oskariin: Anna minulle tilaa, rahaa ja vapautta!
Ja Oskar antaa: Mene ja elä se, mikä sinun elää täytyy.
Luulenpa, että näytelmän Oskar ymmärtää oikein hyvin Ainoa, ehkä paremmin ja syvemmin kuin tämä itse.
Leinon ja Ainon draama tiivistyy näytelmän loppupuolella samaan aikaan kuin totuus valkenee aviomiehelle. Aino on rehellisempi kuin koskaan ennen, ja puolisot katsovat toisiaan valovuosien päästä ja kuitenkin lähempänä kuin koskaan aikaisemmin.
Mitä Aino tahtoo? Juopon Leinonko, jota tähän aikaan jo katsotaan pitkään Helsingin kaduilla? Vai sen tunteen, että on uskaltanut riskeerata kaiken ja hypätä tyhjän päälle tulevasta tietämättä?
Leino kirjoitti Ainon innoittamana runokokoelman Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919), ja Kallaksen Sudenmorsian (1928) näyttää tarinan Aalon riivatussa elämässä ja öisissä intohimoissa sen kaltainen naisen, jota Aino itsestään ehkä kaipasi: itsenäisen, vapaan ja hurmion tuntevan. ”Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat.”
Ehkä taiteilijakutsumuksen toteutuminen vaati Ainolta juuri rajojen ylittämistä ja omaan pimeään puoleensa tutustumista, ja Leino tarjosi siihen mahdollisuuden. Ne, jotka eivät tunnusta pimeyttään ja kaipaustaan, voivat vapaasti moralisoida.
Samaa kokivat näytelmän Eino Leino ja Aino Kallas, kun Ainon sukulaiset ehdottivat Leinolle kosintaa. Uusi avioliitto tekisi suhteen ilmeisesti jotenkin siedettävämmäksi, vaikka lapset ja mies jäisivätkin matkalle. Oikea moralismin kukkanen.
Näytelmässä Aino pitää kiinni siitä, minkä on saanut. Elämä jatkuu sopuisasti Oskarin ja lasten rinnalla, mutta yksinäisenä hetkenä hänen luonaan on Leino.
Luulen, että tässä fantasiassa Aino itse asiassa pitää kiinni oman persoonansa pimeästä puolesta, tunteen palosta ja siitä itsensä ymmärtämisestä, jonka suhde Leinoon hänelle avasi.
Aino – tahdon tämän rakkauden. Ohjaus Virpi Haatainen. Kantaesitys Teatteri Avoimissa Ovissa 10.2.
Jaa tämä artikkeli: