Vaihtuvia todellisuuksia. Neljällä valkokankaalla tapahtuva Missä on missä? on tunnin kestävä runollinen ja raju kokonaisuus Algeriasta, jota ei suositella lapsille. Kiasman kokoelmat.
Taide raottaa ajattelun ovia
Taiteilijat kyseenalaistavat arki-kokemuksiamme ja häiritsevät mielenrauhaamme. Se on hyvä.
Teksti Satu Itkonen
Kuvat Malla Hukkanen ja
Esko Jämsä
Siirtymä nyky-Suomesta vuosikymmenien takaiseen kauhuun Algerian itsenäisyystaistelun aikana: kirjailijan työhuone täyttyy aseistetuista miehistä, jotka tulevat yöllä pidättämään siviilejä. Mistä ihmeestä tässä on kysymys?
Katson Kiasmassa taiteilija Eija-Liisa Ahtilan teosta Missä on missä?. Ymmärrän pian, miksi tilan keskellä olevissa istuimissa ei ole selkänojaa. Pyörin ympäri, kun yritän pysyä kärryillä tapahtumista, jotka levittäytyvät neljälle valkokankaalle ja ääninä koko tilaan.
Teos on nykytaidetta elokuvallisessa muodossa ja testaa teatterielokuvan muodon, kerronnan ja kuvataiteen ilmaisun rajoja. Tunnin vierähdettyä olen täyttynyt elämyksistä ja ajatuksista sekä kiitollinen siitä, että taiteilijat kyseenalaistavat arkikokemuksiamme, häiritsevät mielenrauhaamme ja esittävät kysymyksiä.
Missä on missä? -teos peilaa Algerian tapahtumia nykypäivään ja kuvittaa myös kaukaisen lapsenmurhan. Väkevällä ilmaisullaan se sai Ranskassa myös kielteistä palautetta.
– Etukäteen on vaikea arvata, miten ihmiset suhtautuvat, Ahtila sanoo. – Osa ihmisistä ei pitänyt sopivana, että suomalainen taiteilija käsitteli heidän historiaansa liittyviä tapahtumia. Jotkin ovet menivät siellä kiinni – ainakin toistaiseksi.
Ahtila aloitti uransa aika poliittisilla teoksilla.
– Välillä olen toteuttanut hyvinkin ihmiskeskeisiä, psykologisoivia ja tarinallisia aiheita. Missä on missä -teoksessa palasin takaisin kantaaottaviin teemoihin.
Taide näyttää Eeva-Liisa Ahtilan töissä mahdollisia totuuksia ja asioiden yllättäviä yhteyksiä tavalla, joka on tuttu arkikokemuksista ja vähintäänkin unista.
Ehkä siksikin se on niin suosittua ja arvostettua myös ulkomailla, jossa monessa huippumuseossa on jo nähty Ahtilan yksityisnäyttely. Teoksissa on mukana ammattinäyttelijöitä ja amatöörejä, joiden näyttelemisen rosoisuus saa Ahtilan puolesta näkyäkin.
Teoksista moni etenee yhtaikaa usealla valkokankaalla. Niillä on alku ja loppu ja tietty kesto, mutta juoni ei kulje aina lineaarisesti eteenpäin. Ääni ja kuva voivat kumpikin kertoa omaa tarinaansa, ja ajan ja paikan siirtymiä on paljon. Teosten kokonaiskesto on reilusti yli kaksi tuntia.
– Joskus olen ajatellut, että olisi hauska tehdä pitkä elokuva yhdellä kuvalla. Uskon, että se olisi paljon helpompaa. Tosin muutkin monikameralla työskennelleet ovat jääneet työtapaan kiinni, koska se on niin kiehtovaa, Ahtila pohtii.
Eeva-Liisa Ahtilalta kysytään hänen teostensa katsomisen ohjeita.
– En minä sellaisia halua antaa, mutta toivon, että kävijä katsoisi vaikka vain yhden teoksen alusta loppuun. Liikkuva kuva on osa jokapäiväistä elämää, ja uskon että kontakti tällaiseen taiteeseen voi olla helppo.
Kiasman näyttelyssä on kahdeksan teosta, pääosa niistä viime vuosilta. Viimeisin on meditatiivinen Vaakasuora . Se näyttää kuutena palana elävää kuvaa korkeasta kuusesta. Lähes luonnollisen kokoinen puu huojuu seinälle projisoituna hiljakseen – vaakasuorassa.
Teos kertoo havaitsemisen ja kuvaamisen hankaluudesta ja tavallaan etäännyttää aiheen kauas. Silti tunnelmassa ja aidon äänimaiseman äärellä on jotain maagista ja tyynnyttävää, tuttuun havumetsämaisemaan johdattavaa. Vain tuoksu puuttuu.
Monet teemat ovat innoittaneet Ahtilaa: identiteetin kysymykset, kulttuurien kohtaaminen, psyyken hajoaminen. Henkilökohtaisin näyttelyteoksista, Rukoushetki , liittyy rakkaan lemmikin poismenoon.
Jotkin kuva-aiheet toistuvat. Tämänkin näyttelyn teoksista ainakin kolmessa nähdään lentävä ihminen. Eläimet ja luonto ovat tärkeitä monessa teoksessa. Rakennus- ja taloteema vertautuu ihmisen mieleen. Talo -nimisen kolmikanavaisen teoksen lisäksi Ahtila on tehnyt myös talojen pienoismalleja.
Eeva-Liisa Ahtila käyttää osaamistaan niin kuvataiteilijana kuin elokuvaohjaajanakin. Käsikirjoituksen laatiminen vie pitkään. Teksti, kieli, on hänelle selvästikin tärkeä lähtökohta ja sisällön keskeinen rakennuspuu.
– Teen kuhunkin aiheeseen paljon taustatutkimusta, Ahtila kertoo.
– Kuitenkin silloin kun teen teosta, en ajattele kenelle sen teen vaan teoksen kokonaisuutta. Ja kun teos on valmis, se kohtaa katsojan itsekseen – minun elämästäni se on tavallaan jo mennyt.
Entä sitten taiteilijan mahdollisuus vaikuttaa?
Eeva-Liisa Ahtila on puhunut paljon elävien olentojen rinnakkaisista ja samanaikaisista maailmoista. Tähän ajatukseen suvaitsevaisuuden ja ymmärryksen teema liittyy luontevasti.
– Pitäisi tietysti määrittää ensin, mitä tarkoitetaan vaikuttamisella, Ahtila miettii. – Aika harvoin taiteilija pystyy nyky-yhteiskunnassa saamaan aikaan suuria muutoksia. En kyllä tiedä, onko tarkoituskaan. Mutta kai sekin on hyvä, että joku tuntee mielenliikutusta, kokee ymmärtävänsä ja avautuvansa tai tuntee mielihyvää. Sekin on vaikuttamista.
Rinnakkaiset maailmat. Eija-Liisa Ahtilan näyttely Nykytaiteen museo Kiasmassa 1.9.2013 saakka. Avoinna ti ja su 10–17, ke–pe 10–20.30, la 10–18. Liput 10/8 euroa, alle 18-vuotiaat ilmaiseksi.
Jaa tämä artikkeli: