Maiju Ahlgrén ideoi Piknik-teoksen, joka sisältää erilaisia kattauskokonaisuuksia pöytäliinoineen ja kantokasseineen. Ne mahdollistavat rennon kahvihetken, kun omainen menee laitokseen tapaamaan läheistään. Kuva: Jukka Granström
Taide rikastuttaa sairaalaelämää
Maiju Ahlgrén tekee taidetta ihmisille, jotka asuvat laitoksissa.
Vuoden tekstiilitaiteilijaksi juuri valittu Maiju Ahlgrén näyttää tietokoneeltaan kahta kuvaa. Toisessa näkyy valkoista kattoa sekä osia metallisesta nostolaitteesta. Toisessa näkyy lisäksi valkoista seinää ja oviaukon yläosa.
Kuvat on otettu sairaalasängystä, pitkäaikaissairaan perspektiivistä. Ensimmäinen on näköala makuuasennosta, toinen puoli-istuvasta asennosta. Siinä kaikki. Ei kuvia seinällä, ei värikkäitä verhoja, ei maisemanäkymää ikkunasta.
Vuonna 2001, vain pari vuotta valmistumisensa jälkeen, Ahlgrén työskenteli Espoossa ikäihmisten kulttuuriprojektissa. Hänen tehtävänään oli järjestää Aurorakodin ja Leppävaaran palvelutalon asukkaille ja henkilöstölle taidetapahtumia sekä tuoda taiteilijoita espoolaisiin hoitolaitoksiin. Tuo vuosi avasi oven maailmaan, jota hän kuvaa tapahtumattomuuden maailmaksi.
Lisää näköalaa pitkäaikaissairaan arkeen hän on saanut potilaan omaisena. Ahlgrénin oma äiti sairasti viimeisinä elinvuosinaan dementiaa ja asui helsinkiläisessä hoitolaitoksessa.
”Ihmiset eivät tiedä, millaista on elämä kroonikko-osastolla. Siellä arki helposti ohenee pesuihin, kahvihetkiin ja ruokailuihin. Elämässä on hyvin vähän muuta sisältöä”, kuvailee Ahlgrén.
Hän ihmettelee, miten pysähtyneisyydestä ja tapahtumattomuudesta on tullut hoitolaitoksissa hyväksytty olotila, kun muutoin elämässä koetaan, että kohtaamiset ja tapaamiset antavat elämään sisältöä.
Kaipuu mielekkääseen elämään
Maiju Ahlgrén tekee ympäristö- ja yhteisötaidetta ihmisille, jotka asuvat laitoksissa. Suurin osa hoitotyöstä keskittyy hänen kokemuksensa mukaan käytännön asioiden järjestämiseen.
”Myös hoitolaitoksissa asuvilla on yleisinhimillinen tarve mielekkäälle elämälle, kauneudelle ja taiteelle ja niiden herättämille tuntemuksille, elämyksille ja muistoille”, Ahlgrén sanoo.
Merkitykselliselle ja lohdulliselle puheelle on laitoksissa vain vähän tilaa. Tämän vuoksi Ahlgrén ideoi ja toteutti Jorvin sairaalaan Kuiskauksia -teoksen, jossa hän kirjaili osaan sairaalakäytössä olevista tyynyliinoista ajatuksia ja aforismeja. Sairaalan pesulan pakkaaja toimi onnettarena, joka arpoi, kuka saa milloinkin kuiskauksen korvansa juureen. Teos valmistui vuonna 2006. Kun tyynyliinat kuluivat käytössä loppuun, ne poistettiin liinavaatekierrosta ja teos hävisi vähitellen käytöstä.
Helsinkiläisen taiteilijaperheen lapsena Ahlgrén kasvoi taitelijakoti Lallukassa. Lapsuudestaan hän muistaa unelman lääkärin ammatista, mutta tie vei vahvemmin taiteiden pariin. Ahlgrén päätyi artesaanin ja artenomin tutkintojen jälkeen Taideteolliseen korkeakouluun, josta valmistui vuonna 1997.
Niissä puitteissa joissa ollaan
Puhuessaan elämästä sairaalassa tai hoitolaitoksessa taiteilija muistuttaa, että nykypäiväisen sairaalalaitoksen tausta on sotilassairaaloissa ja kriisiajan toiminnan vaatimissa erityisissä puitteissa. Ja että tämä tausta vaikuttaa yhä siihen, miten hoidamme potilaita tänä päivänä. Potilas on herkästi hierarkian alimmilla portailla.
”Kuka ajattelisi asioita potilaan kannata? Hänen, joka makaa kolmen sängyn huoneessa ventovieraiden kanssa, tilassa, joka tehty ulkopuolisten katseille, ei häntä varten. Kolmea sänkyä erottavat olminväriset verhot, jotteivät ne heijastaisi mitään väriä sairaan kasvoille”, kuvailee Ahlgrén.
Hän luottaa siihen, että potilaalla jäljellä olevaa vähäistäkin toimintakykyä kannattaa yrittää elävöittää ja taide voi olla siinä merkittävä apu.
Etelä-Karjalan taidemuseossa on meneillään kuuden taiteilijan yhteisnäyttely, jossa on mukana myös useita Ahlgrénin osallistavia teoksia. Taitelija koosti paikalliseen palvelutaloon Jalkavärikylpyjä -nimisen työpajan. Hänellä oli mukanaan kolmekymmentä eri väreillä värjättyä ja värien mukaan nimettyä sukkaa. Taiteilijan ohjauksessa 80-vuotias muistisairas rouva valitsi yönsinisen sukan ja kertoi tarinan nuoruudestaan. Rouva oli nuorena tyttönä palaamassa tanssireissulta ja oli saanut mieleisensä maisteripojan saattajaksi. Tytön veli roikkui kuitenkin esiliinana kintereillä ja kotipihaan saavuttaessa äiti oli jo ikkunassa huutamassa tyttöä heti sisälle. Tyttö ei enää koskaan tavannut saattajaansa, mikä jäi harmittamaan loppuelämäksi.
Toisinkin voisi olla
Hoitolaitos on monenlaisten ihmisten yhteisö.
”Moni hoitaja on kertonut halustaan toteuttaa potilaiden kanssa jotakin arjen rutiineista poikkeavaa, mutta on joutunut luopumaan ideoistaan muiden hoitajien vastustuksen vuoksi. Vaikka yhdellä olisi hetki aikaa, työtehtävien erilaisuus saattaa herättää muissa kateutta. Parasta olisi, jos kulttuurin ja taiteen parissa tehtävä työ merkittäisiin halukkaiden hoitajien työtehtäviin ja potilaiden hoitosuunnitelmiin”, sanoo Ahlgrén.
Onneksi uudet virtaukset ravistelevat vanhoja käytäntöjä. Valinnan varaa on jo jonkin verran. Uutta ovat yhteisöllisemmät hoitopaikat ja seniorikimppakämpät, joissa jokaisella on oma huone mutta yhteiset sosiaaliset tilat ja yhteinen avustaja. Hollannissa ja Tanskassa on jo hyvin edistyksellisiä hoitolaitoksia.
Uudet tuulet puhaltavat Suomessa myös. Unescon synnyttämä Terveyttä kulttuurista -verkosto lisää tietoa taiteen mahdollisuuksista terveyden edistämisessä. Ahlgrén seuraa kiinnostuneena hoitolaitosmaailman keskustelua aiheesta.
Ideoista ei ole pulaa, rahoituksesta on
Tällä hetkellä Ahlgrén työskentelee valtion kolmivuotisen muotoiluapurahan turvin. Tavallisesti leipä on pieninä palasina maailmalla. Vain harvoin käy niin, että taideteoksen tilaajalla olisi siihen rahoitus valmiina. Useimmiten taiteilija ideoi teoksen, hankkii yhteistyökumppanit ja rahoituksen.
”Ideointivaiheessa olen tunkeutuja hoitolaitoksen arjessa. On selvitettävä, kenen kanssa voin kommunikoida, keneltä kysyä, kenellä on lupa antaa vastauksia, miten pitkälle voin mennä”, hän kuvailee yhteistyötään laitoksen henkilökunnan kanssa.
Välillä tahtoo käydä niin, että hyviinkin yhteistyöhankkeisiin on ollut vaikea saada rahoitusta. Uuden ajan airueena on haastavaa olla.
”Taiteilija on itse itsensä tuottaja ja markkinoija. Tukenani ei ole työyhteisöä tai työryhmää. Siksi vertaisverkostot ovat tärkeitä”, kertoo Ahlgrén.
Osa kaupungeista sisällyttää uudiskohteittensa rakennusbudjetteihin 1–2 prosentin määrärahoja taiteen hankintaan. Espoolaisena Ahlgrén seuraa Jorvin sairaalan yhteyteen suunnitteilla olevan kuntoutussairaalan rakentamista ja harmittelee, että kotikaupunki ei tee näin.
Uusia yhteyksiä katkenneen tilalle
Vuodet omaisen roolissa auttoivat ymmärtämään useita niitä asioita sairaalaelämästä, joita hän oli aikaisemmin ihmetellyt.
”Tajusin pian, miksi dementikko-osastolla käy niin vähän vierailijoita. Ensimmäisen puolen vuoden ajan minäkin tulin joka kerta itkien ulos. Oli vaikeaa seurata, kun tuttu ihminen hävisi pikkuhiljaa, eikä hänen kanssaan enää kohdannut. Keskustelunaiheet kävivät vähiin.”
Kohtaamisiin muistisairaan vanhemman kanssa alkoi tulla absurdeja piirteitä.
”Äitini ei enää tunnistanut minua, enkä pysynyt kärryillä, missä roolissa olin hänelle kussakin keskustelussa. En tiennyt, mihin kysymykseen hän vastasi, tai kenelle hän ajatteli puhuvansa. Hän saattoi myös sanoa mitä sylki suuhun toi. Jotta ei olisi loukkaantunut, täytyi tietää että se johtuu sairaudesta. Mietin, millä sanattomalla vuorovaikutuksella voisin auttaa synnyttämään vielä uusia, mukavia yhdessäolon hetkiä”, kertoo taitelija.
Ahlgrénin pohdinnan tulos on nyt käytössä Kontulan vanhustenkeskuksessa. Piknik-teos sisältää 12 erilaista piknik-kassia astioineen, pöytäliinoineen ja kantokasseineen. Teos kutsuu omaisia vierailemaan hoitokodissa mukavan kahvihetken merkeissä. Muistisairaiden osastot ovat suljettuja, eivätkä asukkaat pääse ulos vierailuille, ellei heillä ole saattajaa. Nyt vieraat voivat viedä asukkaan pihalle Värikylpy-kahveille tai kattaa Salaisen puutarhan vaikkapa omaan huoneeseen.
”Harva meistä muistakaan tapaa tuttujaan niin, että ystävä istuu omalla sängyllään ja vieras istuu siinä vastapäätä. Ei siitä mitään luontevaa kohtaamista synny”, lisää Ahlgrén.
Kommentti
Tekstiilitaiteilija Maiju Ahlgrénin näkemykset, jotka koskevat hoiva-asumisen arjen estetiikan ja aktivoivan ympäristön lisäämistä, ovat tärkeitä ja ajankohtaisia. Pitkäaikaishoidon palvelukulttuuri on muuttumassa ja laitoshoito on purkautumassa kohti kodikasta hoiva-asumista.
Espoon vanhustenpalveluiden pitkäaikaishoidon Elä ja asu -palvelukonseptin punainen lanka on ”Täynnä elämää, täyttä elämää". Kun ihminen muuttaa omasta rakkaasta kodistaan hoivakotiin, jättää hän jälkeensä paljon. Asukas voi tuoda mukanaan hänelle merkityksellisiä asioita, kuten valokuvia, tauluja, huonekaluja . Hänellä on myös mahdollisuus nauttia elämästään ja jatkaa yhteydenpitoa läheisiinsä. Hoivakodissa voi avautua uusi yhteisöllinen elämä, johon läheiset ovat tervetulleita.
Parhaiten onnistumme luomaan laajalla eri tahojen yhteistyöllä. Hoitajat ja vapaaehtoiset järjestävät päivittäin asukkaiden näköisiä kulttuuri-, virike- ja liikuntatuokioita. Espoon kulttuuripalvelujen koordinoima Kulttuuriketju välittää taiteen ammattilaisten ja harrastajien vierailuja laitoksiin. Teemme yhteistyötä myös Sibelius-Akatemian, Kansallisoopperan ja EMMA:n kanssa.
Jatkamme hoivakotiemme asukkaiden virikkeellisen arjen ja esteettisen ympäristön parantamista. Pidämme erittäin tärkeänä eri alojen taiteilijoiden kanssa tehtävää yhteistyötä ja sen tuomaa nautintoa meille kaikille hoitoyhteisöissä.
Elsa Pasma
Pitkäaikaishoidon päällikkö, Espoon kaupunki
Jaa tämä artikkeli: