– Lopputulos ei ole niin tärkeä kuin matka, jonka maalatessa tekee, sanoo taideterapian ohjaaja Anja Korte. Kuva: Marianna Siitonen

Taideretriitissä ei tarvitse tuntea taidetta tai osata maalata

Retriitin hiljaisuus tuntuu luonnolliselta, kun kaamosaika kääntää katseen muutenkin sisäänpäin, pohtii retriitin taideohjaaja Anja Korte.

• 08.11.2016 12:40
• Ulla-Maija Vilmi

Työuransa tietotekniikan parissa tehnyt Anja Korte on vapaa-ajallaan kulkenut kohti toisenlaisia asioita. Ne ovat tarjonneet vastakohtia työlle, kuten mahdollisuuksia ilmaista itseään vapaasti ja luovasti. Ensimmäisen taidekurssinsa hän kävi 1970-luvulla. Harrastus muuttui aktiiviseksi 1990-luvulla.

– Aluksi maalasin öljyväreillä kymmenkunta vuotta. Sitten siirryin akvarelleihin. Jos maalasi matkoilla, öljyväritöiden kuljettaminen oli vaikeaa. Niitä ei saa kuivaksi.

Anja Korte on vuosien varrella käynyt melkoisen määrän taidekursseja. Tämän vuoden syyskuun hän oli maalaamassa Barcelonassa ja asui taiteilijaresidenssissä.

Oman maalaamisensa ohella hän on etsinyt taiteen tekemiseen toisenlaista näkökulmaa. Hän on suorittanut vuoden mittaiset taideterapian työpajaopinnot Taideteollisessa korkeakoulussa.

– Lähdin itse harrastamaan maalaamista siksi, että pidän siitä. Uskon, että joku muukin voi pitää.

Anja Korte kävi vuosia pitämässä taideterapiapainotteista ryhmää Vuosaaren palvelutalossa. Myös isoäitinä hän haluaa pitää huolen siitä, että lapsenlapsilla on käytössään taiteen tekemisen välineet. Vanhemmalle heistä, nelivuotiaalle, on kuulemma itsestään selvää, että mummin kanssa maalataan.

Tuomasyhteisön kautta löytyivät retriitit

Retriitinohjaajaksi päätyminen on oma tarinansa.

– Ystäväni kutsusta menin 1990-luvun alussa Helsinkiin Tuomasmessuun. Se tuntui ihanan iloiselta ja sallivalta lapsuuteni tuomiohenkisiin kokemuksiin verrattuna.

Anja Korte muistelee käyneensä pitkään vain istumassa Tuomasmessun penkissä. Sittemmin hän alkoi tehdä pieniä vapaaehtoishommia. Vähitellen hän oli valmis kouluttautumaan messun valkopukuiseksi avustajaksi, joka voi jakaa ehtoollista ja käydä lyhyitä sielunhoidollisia keskusteluita.

Tuomasyhteisön kautta löytyi monenlaista muutakin uutta, kuten Raamattu ja taide -ryhmä sekä hengelliset retriitit, joissa ollaan yhdessä hiljaa ja puhumatta. Osallistujasta tuli ohjaaja, kun Anja Korte valmistui retriitinohjaajaksi kymmenkunta vuotta sitten. Siitä lähtien hän on ollut toteuttamassa retriittejä kotikaupungissaan Vantaalla.

– Retriitin ohjaa usein vetäjäpari pappi ja maallikko. He jakavat keskenään rukoushetket, virikepuheet ja mahdolliset kahdenkeskiset keskustelut osanottajien kanssa. Taideretriitissä minä huolehdin taiteen tekemisen mahdollisuudesta.

Lupa kääntyä sisäänpäin

Kaamosajan taideretriitissä Anja Kortteen työparina on pappi Tarja Korpela. Retriittiin osallistuakseen ei tarvitse harrastaa taidetta tai osata maalata.

– Voi aloittaa siitä, miltä tuntuu, mitä päässäni liikkuu. Jos mieleen ei tule muuta kuin sininen väri, voi aloittaa sillä ja katsoa, mitä tulee.

Anja Korte on huomannut, että jonakin päivänä tarvitsee toisenlaista väriä kuin jonakin toisena.

– Jossain vaiheessa lähdin maalatessani liikkeelle punaisen, nykyään yleensä erilaisten vihreiden kautta. Vaikka punainen liitetään kulttuurissamme aktiivisuuteen ja aggressiivisuuteen ja vihreä kasvuun, voi väreillä olla eri ihmisille eri merkityksiä.

Olennaista ei ole, näyttääkö maalauksen metsä metsältä tai ihminen ihmiseltä. Maalauksen ei tarvitse olla esittävä.

– Se, millainen lopputulos on, ei ole niin tärkeä kuin matka jonka maalatessa teki. Ei tarvitse ajatella, että syntyisi sielunkuva, vaikka joskus voi syntyäkin. Jokainen kuva on lahja tekijälleen.

Hiljaisuuden retriitti on mahdollisuus käydä läpi tunnelmiaan pimenevässä syksyssä. On kuin luonto antaisi luvan tehdä vähemmän, olla väsynyt, levätä ja kääntyä sisäänpäin – ja löytää ehkä väreistä voimaa.