Kuoleman genius on Robert Stigellin vuonna 1873 tekemän Augusta Wilhelmina Lönnbladin hautamuistomerkin marmorisen medaljongin aiheena Hietaniemen hautausmaalla. Kuva: Liisa Lindgren
Taiteen ulkoilmamuseo
Hautausmaat ovat voimakkaiden tunteiden paikkoja ja suosittuja kulttuurimatkailun kohteita. Hautamuistomerkit ja niiden patsaat tekevät hautausmaista myös aina avoinna olevia ulkoilmamuseoita, joiden teokset ovat yhtä aikaa usean muuttujan armoilla.
Kun museoissa on kosteuden, lämpötilan ja turvallisuuden suhteen huippuolosuhteet, joutuvat hautojen veistokset selviämään lähes omillaan. Moni valmistumisaikanaan loisteliaan ilmeikäs veistos on vuosikymmenten saatossa syöpynyt sään, vuodenajan vaihteluiden, ilkivallan ja saasteiden vuoksi varjoksi entisestään.
Uutta tietoa veistoksista
Monumenttitaiteen tuntija, filosofian tohtori Liisa Lindgren on kirjoittanut luterilaista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun hautakuvanveistoa tarkastelevan tietokirjan Memoria. Kirjan tavoitteena on kiinnittää huomiota hautausmaitten kulttuuriaarteisiin ja avata tietä tuleville tutkijoille. Helsinkiläisten iloksi melko suuri osa 300-sivuisen kirjan muistomerkeistä sijaitsee Hietaniemen hautausmaalla.
Mikään kevyt opaskirja Memoria ei ole. Lindgren käsittelee aihetta sekä ajan muuntuvien kulttuuristen ja poliittisten arvojen näkökulmasta että muutaman tärkeän kuvanveistäjän kautta. Kirjassa esitellään myös veistosten suosituimmat aiheet.
Lindgrenin lähestymistapa on taidehistoriallinen. Kirjan käsittelemän aikakauden kaikki keskeiset kuvanveistäjät tekivät myös hautaveistoksia. Osa niistä oli suoria tilaustöitä, osa toteutettiin kilpailuina.
Sosiaaliset erot näkyvissä
Komeimpia hautamuistomerkkejä on aina pystytetty yhteiskunnan keskeisille poliittisille tai kulttuurisille vaikuttajille, joista suurin osa on ollut miehiä. Perheyhteyttä on kyllä korostettu, mutta mittavammat, myös lapsia ja naisia muistavat hautamonumentit ovat olleet mahdollisia vain riittävän varakkaille suvuille.
Hautakuvanveiston kehitys näyttää yhteiskunnan yleisen vaurastumisen ja hautausmaiden roolin sosiaalisen näyttäytymisen ja erottautumisen paikkana. Hautamuistomerkit puhuvat pysyvyyden ja yhteisöllisyyden kieltä ihmiselämän hetkellisyyden vastavoimana.
Liisa Lindgrenin perusteelliset kuvaukset monien monumenttien vaiherikkaista ja riitaisistakin syntyprosesseista kertovat kunkin ajan suosimasta muotokielestä sekä suosikkiaiheista. Tyypillisten aihepiirien läpikäyminen valmentaa lukijaa seuraavaa hautausmaakäyntiä varten ja innostaa etsimään haudoilta surijoita, kuoleman enkeleitä ja rauhankyyhkyjä.
Sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu ja runsaasti kuvitettu kirja saa miinusta epätasaisesta kuvajäljestä. Myös pieni hautakuvanveiston sanasto palvelisi lukijaa, jolla ei ole aiempaa tietämystä aihepiiristä.
Liisa Lindgren: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009. 300 s., 46 e.
Jaa tämä artikkeli: