Identiteetti uusiksi? Kaikkea pahaa ei voi muuttaa eikä unohtaa. Jotkut haavat on otettava osaksi itseä. Kuva: Thinkstock

Taivaan tähden: Arpinen sydän

• 23.10.2015 15:00
• Kaisa Raittila

Saman pöydän ympärillä oli eri-ikäisiä naisia. Puhuttiin kovaan ääneen ja naurettiin remakasti päälle. Nostettiin hatusta lappuja, joissa oli ehdotuksia spontaaneiksi ohjelmanumeroiksi. Yhden tehtäväksi tuli esittää pantomiimi, toisen tehtäväksi opettaa muille laulu.

Lausu runo, luki keski-ikäisen naisen paperissa. Me muut jo sommittelimme hänelle riimejä.

Nainen nousi vuorollaan ylös.

Tämä on ainoa, jonka osaan ulkoa, sanoi hän ja aloitti: On helppo vihata ja kaunaa kantaa ja kostaakin, jos loukkaa ken. Vaan kaikki unohtaa ja anteeks’ antaa on läksy vaikea. Vain harva oppii sen.

Remakka vaimeni siihen. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kumpaan joukkoon nainen itse kuului. Vaikea läksy painoi häntä silminnähden kumaraan.

Pitkään on mennyt sen jälkeen anteeksiantamisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta mittaillessa. On helppo antaa anteeksi sellainen, minkä voi korjata. On helppo antaa anteeksi sellainen, mille voi lopulta yhdessä nauraa. Mutta miten annetaan anteeksi sellainen, mistä jää pysyvä jälki?

Tunnustelen sydänalaa ja lasken sen arpia. Tähän minä kuolen, olen ajatellut pahassa paikassa monta kertaa. Uuden pahan tullen olen ollut yhtä avuton kuin edellisen edessä. Yksi kerrallaan olen jokaisesta kuitenkin selvinnyt.

Vähitellen se panee uumoilemaan: Sen, mitä ei voi muuttaa eikä unohtaa, on annettava kiristellä. Juuri näistä arvista minut tunnistaa minuksi.