Jeesus sai pikkumiehen antamat viisi leipää ja kaksi kalaa riittämään monelle tuhannelle. Kuva: Thinkstock

Taivaan tähden: Elämän leipä

Olen salaa toivonut, että joskus vielä olisin oikein nälissäni ja haluaisin niin, ettei mikään pidättele.

• 29.02.2016 13:50
• Kaisa Raittila

Kymmenen vuotta äiti oli odottanut kuolemaa. Juuri ennen kuolemaansa hän alkoi haluta elää. Vimmaisena hän tarttui viimeisiin päiviinsä ja tiesi tarkkaan, mitä tahtoi.

Jälkikäteen olen monet kerrat ihmetellyt sitä paloa. Omiin ajan pyöristämiin kulmiini leipääntyneenä olen salaa toivonut, että joskus vielä olisin oikein nälissäni ja haluaisin niin, ettei mikään pidättele.

Kylläiseksi tulemisessa parasta on se, että on vihdoin aikaa sulatella. Siitä on kuitenkin vain askel kyllästymiseen, tahmean luomattomuuden tilaan.

On helppo keskittyä siihen, mitä elämästä puuttuu tai minkä alle tahtoo tuupertua. Mutta miten olen suhtautunut muiden nälkään?

Muistat varmaan sen pikkumiehen vuorenkupeesta. Väkeä on monta tuhatta päätä, Jeesuksella juttu kesken ja päivällisaika tulossa. Opetuslapset ihmettelemään, mistä sellaiselle joukolle saadaan ruokaa.

Juuri silloin astuu kuvaan sittemmin kuuluisaksi tullut pikkumies eväineen. Hänellä on vain viisi leipää ja kaksi kalaa eikä hän siinä vaiheessa voi millään uskoa, että vielä vuosituhansia myöhemmin ne samat äidin pakkaamat eväät valetaan pronssiin, poltetaan lasimaalauksiksi ja kudotaan kirkkotekstiilien kankaisiin.

Sillä vaikka Jeesus tietenkin teki riittämisen ihmeen siunaamalla pikkumiehen eväät, kertomuksen varsinainen sankari on pikkumies itse. Jos hän ei olisi luopunut eväistään, koko satumaista kertomusta jakamisen siunauksesta ei olisi.

Sitä mietin tänään.