Kohta kohdataan. Kuva: Thinkstock

Taivaan tähden: Ikävän siunaus

Tapaamisen riemu on kaipuun kääntöpuoli.

• 06.04.2016 16:20
• Olli Valtonen

Kirkkovuoden kierrossa yksi sunnuntai on osoitettu Jumalan lasten koti-ikävälle. Samaisen sunnuntain latinankielinen nimi on yllättäen Jubilate! Riemuitkaa!

Ikävöiminen ja riemuitseminen eivät ole kaukana toisistaan. Kaipauksella on aina myönteinen kohde; ikävöimme jotakin, joka on meille rajattoman myönteistä. Ja odotamme sitä riemua, kun odotuksemme joskus täyttyy.

Koti-ikävä tuli minulle lapsena tutuksi. Se ei liittynyt paikkaan eikä taloon vaan isään ja äitiin. Olin kova kaipaamaan rakkaitani, seinät tai kotipiha olivat toisarvoisia.

Näin tulkitsen myös Jumalan lasten koti-ikävää. Se on isän, Jumalan ikävöimistä.

Kun lapsena ikävöin isää, sain mieleeni hänen kasvonsa. Tiesin mitä ikävöin. Hänellä oli hahmo.

Jumalan ikävöiminen on hankalampaa, sillä hän on ihmiselle hahmoton. Tuntematon.

Pave Maijasen laulu Ikävä sanoittaa ongelmaa: "Onko sulla koskaan ikävä tullut vaikket tiedä, mitä edes kaipaatkaan?"

Jumalan etsiminen alkaa tästä sanoittamattomasta kaipauksesta. Se johdatti kirkkoisä Augustinuksen aikanaan seuraavaan rukoukseen:

"Seison edessäsi tieten ja tietämättä. Missä ikinä avaudut, ota minut vastaan, kun tulen sisälle. Missä ikinä sulkeudut, siellä avaa kun kolkutan. Sinua tahdon ajatella, sinut tahdon tuntea, sinua tahdon rakastaa! Anna muistikuvan, tiedon ja rakkauden kasvaa minussa, kunnes muutat minut ja annat minulle iankaikkisen elämän."