Odotushuone. Minä olen ovi, jonka rukous avaa. Kuva: Thinkstock

Taivaan tähden: Minä en rukoile

Täytetty mäyrä seurasi koulun biologianluokassa pidettävää rukouspiiriä.

• 16.02.2016 14:40
• Teksti Kaisa Raittila

Koulun biologianluokassa pidettiin ruokatunnilla rukouspiiriä. Täytetty mäyrä seurasi vierestä, miten käteni hikosivat. Kohta olisi minun vuoroni rukoilla jotakin ääneen. Opin pian aloitukseen ja lopetukseen sopivat fraasit. Mutta miten saada uskottavaa sisältöä rukouksen keskikohtaan?

Monilla oli asiana pyytää menestymistä kokeessa tai ystävän löytymistä. (Sellainen oli siihen aikaan seurustelukumppanin nimi.) Minä muistelin kuvaraamatun Herra Sebaotia enkä uskonut hänen olevan kiinnostunut kummastakaan.

Sellainen ei niin kiinnostanut minua itseänikään. Mieltä rasitti paljon enemmän ajatus luottamuksesta. Silloisessa mielessäni oli nimittäin vahva epäilys, että vain uskovan kannattaa rukoilla. Rukousvastauksista kertoivat ne, joille oli käynyt hyvin.

Minä olin ulkopuolinen. Epäilin. Ei ollut sanoja. Tunsin itseni vieraaksi siellä, missä Jumalasta piirrettiin tarkkarajainen kuva. Elämä alkoi pyyhkiä taulua puhtaaksi. Lopulta ei jäänyt käteen kuin märkä sieni ja liituinen jauho.

Olin syvällä metsässä. Lakkasin rukoilemasta. Itsekään en huomannut, mutta rukous jatkoi. Se kääri minut rauhaansa ja rauhattomuuteensa aina kun mieleni oli tyhjä tai täysi. Rukous piti minut liikkeessä ja käänsi pääni juuri kun luulin tietäväni, mitä mistäkin ajattelen.

Oliko se unta? Tavoitinko olevaisen ääriviivat?

Rukous on ovi, jonka avaan. Ei. Minä olen ovi. Rukous avaa minut.